Rajala esittelee brändäyksen, selfiekuvauksen, verkostoitumisen sekä vapaan seksin ja moniavioisuuden edelläkävijän

Emeritusprofessori Panu Rajala on tehnyt poikkeuksellisen mielenkiintoisen elämäkerran kansalliskirjailija Ilmari Kiannosta. Kirja julkaistaan ensi viikolla. (Kuva: Matti Pulkkinen)

Emeritusprofessori Panu Rajala on tehnyt poikkeuksellisen mielenkiintoisen elämäkerran kansalliskirjailija Ilmari Kiannosta. Kirja julkaistaan ensi viikolla. (Kuva: Matti Pulkkinen)

Moni nykyjulkkis saa elämäkerran jo eläessään, parhaat useampia. Tuiki tavallista on myös se, että ainekset elämäntarinaan tai muistelmateokseen löytyvät vasta muutaman vuosikymmenen taivaltaneelta ihmiseltä. Suuri ihme puolestaan on se, että aikansa perinteiset arvot ja tavat näyttävästi roskakoriin viskannut, boheemielämää viettänyt ja hulppeat 67 teosta kirjoittanut kansalliskirjailija Ilmari Kianto (1874 – 1970) saa ensimmäisen kattavan elämäkertansa vasta, kun hänen syntymästään on jo kulunut 144 vuotta ja kuolemastaankin lähes 50 vuotta. Kirjailijaelämäkertojen mestari Panu Rajala korjaa puutteen kertomalla Suomussalmen sulttaani – Ilmari Kiannon elämä -teoksessaan korpikirjailijan värikkään, 95 vuotta kestäneen maallisen vaelluksen tärkeimmät vaiheet. Kustantaja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Panu Rajala selailee lämpimäistä Suomussalmen sulttaani -kirjamurikkaa ja näyttää paria mustavalkoista valokuvaa. Ensimmäisessä kuvassa Iki-Kiannon uskollinen palvelija Aino-Kaino Seppänen sulostuttaa isäntänsä eloa monin tavoin. Kirjailija ja palvelijatar poseeraavat alasti Kiantajärvessä. Toisessa kuvassa Kianto saunoo sihteerinsä Anjan kanssa.
”Kyllä #metoo-liikkeellä olisi ollut puitavaa, jos kampanja olisi vellonut jo kirjailija Ilmari Kiannon elinaikana”, Rajala hymähtää.
Teatterin ja draaman tutkimuksen emeritusprofessori Panu Rajala onkin tehnyt varsinaisen aikamatkan erotiikan maailmaan, kun hän on lukenut Ilmari Kiannon päiväkirjoja ja muistiinpanoja. Korpikirjailijan jälkeensä jättämä aineisto avaa piiruntarkasti tämän elämän jokaisen vuorokauden kaikkine lemmenleikkeineen. Aineiston määrä on kerta kaikkiaan valtaisa, eikä muistiinmerkitsijä kaihda yksityiskohtien esiinnostamista.
Rajalan mukaan Ilmari Kianto oli elämässään äärimmäisyyksien mies. Pappilan poika kaihtoi sukupuolielämää 30-vuotiaaksi saakka, koska hän oli häveliäs ja pelokas naisten suhteen. Kun Kianto pääsi naisen makuun, hän otti takaisin sen, mistä oli jäänyt vaille.
”Ilmari Kianto oli todellinen vapaan seksin puolesta puhuja. Vaikka mies oli naimisissa, hänellä oli kiihkeitä suhteita sihteeriensä ja palvelijoidensa kanssa sekä muita romansseja. Viriili Kianto leiskutti lempeä täysin avoimesti”, elämäkerran kirjoittaja sanoo.
Rajala muistuttaa juuri Kiannon tuoneen voimakkaasti moniavioisuutta Suomeenkin.
”Kianto rakastui tulisesti muun muassa ensimmäiseen vaimoonsa. Mutta Kiannolla oli heikkoutensa. Kun hänen elämänpiiriinsä tuli verevä nainen, hän oli yhtä vahaa. Kianto oli päättämätön. Hän ei osannut eikä halunnut luopua puolisostaan, joten oli tavallista, että hän vaelteli kotinsa ja rakastajattarensa asunnon väliä”.
Rajala päättelee, että myös naiset osasivat viedä Kiantoa kuin litran mittaa.
”Raha ja taiteilijaelämä vetivät naisia Kiannon elämään. Toki kirjailija oli hyvin varaton, mutta rahattomuus ei näkynyt hänen elämäntyylistään. Sikari paloi ja viina virtasi. Pukeutuminen oli näyttävää.”
Kiannon radikaalisuus tuli esille, kun hän erosi kirkosta. Hän omaksui tolstoilaisen henkilökohtaisen uskon, jossa ei ollut sijaa kirkolle tai muille yhteiskunnan mahtilaitoksille. Kianto on Suomen toisena siviilivihitty aviomies. Tämä tapahtui vuoden 1904 heinäkuussa Göteborgissa.

Brändäyksen mestari

”Brändäys ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö”, Panu Rajala heittää.
Emeritusprofessori pitää Suomussalmen hiljaisuuteen hakeutunutta Turjanlinnan isäntää suorastaan nerona, koska Ilmari Kianto eli tosiasiassa kaikkea muuta kuin vetäytyvää korpikirjailijan elämää. Kianto rakensi itselleen määrätietoisesti ja väkevästi haluamansa imagon.
”Nälkämaan keisari, Rämsänrannan ruhtinas, Kainuun khaani ja Suomussalmen sulttaani”, Rajala luettelee Kiannon korkonimiä.
Rajala teroittaa, että Kianto valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1900.
”Kianto todella suoritti tutkinnon, ja hänestä tuli maisteri. Hän olisi voinut tehdä hyvän uran suomen ja venäjän kielien opettajanakin. Huomionarvoista on se, että esimerkiksi Juhani Aho, Eino Leino, Frans Emil Sillanpää eikä Aleksis Kivi saaneet opintojaan milloinkaan valmiiksi.”

Varsinainen markkinamaakari

Tuottelias kirjailija ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla.
Panu Rajala marssittaa kirjassaan framille taitavan kaupparatsun.
”Yleensä taiteilijat ovat huonoja markkinamiehiä ja -naisia.”
Rajala kertoo Ilmari Kiannon lähteneen kerkeästi kirjailijakiertueille, joiden aikana hän kiersi laajalti Suomessa.
”Kianto laittoi itse tilaisuuksistaan ilmoitukset sanomalehtiin, ja hän levitti tapahtumajulisteita.”
”Kirjaili järjesti kirjailijailtoja ja matineoita, joissa hän puhui, esitteli tuotantoaan ja myi teoksiaan hyvin tuloksin.”

Kansalliskirjailija kylpi Anja-sihteerinsä kanssa. Kuva on otettu aikanaan Hymy-lehteä varten. (Kuva: Suomussalmen sulttani -kirjasta)

Kansalliskirjailija kylpi Anja-sihteerinsä kanssa. Kuva on otettu aikanaan Hymy-lehteä varten. (Kuva: Suomussalmen sulttani -kirjasta)

Itselaukaisija napsahteli

Monesta 1800-luvun puolella syntyneestä ja 1900-luvulla vaikuttaneesta henkilöstä ei ole niin paljon valokuvia kuin Ilmari Kiannosta on.
Panu Rajala nostaakin Kiannon selfiekuvauksen edelläkävijäksi.
”Kianto oli ahkera valokuvaaja, ja hän totisesti osasi käyttää kameran itselaukaisijaa.”
Rajala kertoo monen Kianto-kuvia katselevan pohtivan, miksi elämään muuten hyvin vapaamielisesti suhtautuva urho on lukuisissa kuvissa kovin totinen mies.
”Syy löytyy siitä, että Kianto jännitti, toimiko kameran itselaukaisija.”
Panu Rajalan Suomussalmen sulttaani -kirja tarjoaakin ainutlaatuisen kuvakokoelman Ilmari Kiannosta. Elämäkerran sivuilla on monta ennen julkaisematonta otosta.
Jo kirjailijaelämäkerran kansipaperissa on yllätyksellinen kuva päähenkilöstä. Valkoisiin lukeutunut Ilmari Kianto komeilee sotilasuniformussa.
”Kianto esiintyi mielellään köyhälistön kuvaajana, mutta arvosti herraskaisia sukujuuriaan, sotilaallista koreutta ja porvariston hillittyä charmia. Kuvaavaa on, että Punaisen viivan (kuvaus köyhän perheen elämästä ja ajatuksista yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden antamissa lupauksissa 1900-luvun alussa) kirjoittaja oli vankkumaton valkoisen Suomen kannattaja”, Rajala maalaa.

Taitava verkostoituja

Jos Ilmari Kiannon aikaan olisi ollut kännykät ja älypuhelimet, miehen käsipuhelimessa olisi ollut kaikkien tärkeiden ihmisten yhteystiedot.
Panu Rajala kehuu Ilmari Kiannon taitoja ja aktiivisuutta luoda poikkeuksellisen laaja ystävä- ja tuttavapiiri.
”Kianto oli nykytermein kuvattuna verkostoitumisen mestari.”
Rajalan mukaan Kianto oli myös armoitettu kirjeiden kirjoittaja.
Ylenpalttisen elämäntavan omaksunut Kianto hankkiutui rahapohattojen suosioon.
”Kianto lähetti koko ajan varakkaille ihmisille avustuspyyntöjä ja menestyikin niissä varsin hyvin. Hän järjesti myös kansalaiskeräyksiä pönkittääkseen elämäänsä”, Rajala kertoo.

Piti tulla runoilija, mutta…

Suomussalmen pappilan poika osoittautui jo varsin varhaisessa vaiheessa taitavaksi sananiekaksi.
”Ilmari Kianto oli pappisperheen mustalammas”, Panu Rajala kiteyttää.
Kiannon mielenkiinto kohdistui lukuisiin ammatteihin, muun muassa sotilasuralle ja koulumaailmaan.
Kun Kianto otti ensiaskeleensa kirjailijan uralle, hän ajatteli vakavasti runoilijan polkua.
”Sydänmaitani ylistän,/ Korven karkeita oloja,/ Miss’ ei kulttuuri kuhise/ Eikä eksytä edistys, - / Minä rakastan risuja,/ Rotkoja ja korpimaita,/ Taajaan tummaista turetta,/ Missä kontiot pesivät,/ Vaan en rakasta remua,/ Sivistyksen silitystä,/ Sielu näissä näivettyisi,/ Jos vain kauemmin eläisi!”, Kianto riimitteli ja jo rakensi samalla brändiään toisessa runokokoelmassaan Hiljaisina hetkinä vuonna 1898.
”Runoja ahkerasti riimitellyt Kianto luopui lyriikasta, kun hän oivalsi, ettei hän pääse loistamaan ylivoimaisena pitäneensä Eino Leinon ohitse”, Rajala sanoo.
”Kianto keskittyi proosaan. Hän olikin poikkeuksellisen tuottelias kirjoittaja. Miehellä ennätti olla uransa aikana monta kustantajaa, koska esimerkiksi Otava suostui julkaisemaan vain korpikirjailijan laadukkaimpia teoksia. Kianto jopa laittoi sanomalehteen ilmoituksen, jolla haki teokselleen kustantajaa.”
Ilmari Kiannon runotuotannon helmi on Suomen kansan rakastama Nälkämaan laulu.
”Kianto teki Nälkämaan laulun tilaustyönä. Muiden muassa Hämeen, Karjalan ja Uudenmaan maakunnilla oli jo omat laulunsa, joten kainuulaiset halusivat omansa. Nälkämaan laulun syntyaikoihin elimme vielä Venäjän vallan alla. Kianto puki maakuntalauluunsa kainuulaisuuden syvimmän olemuksen, siksi laulu raikuu siellä edelleen voimakkaana”, Rajala sanoo.

Elävän kielen mestari

Panu Rajala ylistää Ilmari Kiantoa hänen viljelemänsä elävän kielen johdosta.
”Vihdoin vauhtiin päästyään Kianto eli täyttä elämää, ja hänessä kiersi tulinen veri. Hän oli poikkeuksellisen räsähtelevä luonne.”
Rajalan mukaan päiväkirjat todentavat, miten Kiannolla oli yleensä kaikki väärinpäin. Hän oli ainainen valittaja.
”Kianto korosti itseään ja vähätteli muita. Miehellä oli kanttia haukkua kaikki oman aikansa kirjailijat. Empaattisuus ei ollut hänen vahvuuksiaan. Ikin elämä oli alusta loppuun asti yhtä resuamista.”
”Boheemi mikä boheemi. Valitettavasti Leinon, Kiannon tai Saarikosken kaltaisia suuria persoonallisuuksia ei enää ole”, Rajala harmittelee.

Ilmari Kianto muistetaan lukuisista naisseikkailuistaan. Tässä aikaisemmin julkaisemattomassa kuvassa Suomussalmen sulttaani on Aino-Kaino Seppäsen pauloissa. (Kuva: Suomussalmen sulttaani -kirjasta)

Ilmari Kianto muistetaan lukuisista naisseikkailuistaan. Tässä aikaisemmin julkaisemattomassa kuvassa Suomussalmen sulttaani on Aino-Kaino Seppäsen pauloissa. (Kuva: Suomussalmen sulttaani -kirjasta)

Papin poika - Kainuun khaani

”Kianto oli mulkku”, kuittasi Panu Rajalalle suomussalmelainen kirjailija, filosofian lisensiaatti Jalo Heikkinen, joka on kaivanut esiin mittavan aineiston Ilmari Kiannon elämästä.
Jalo Heikkisen haaveena oli kirjoittaa seitsemänosainen elämäkerta Kiannosta, jonka tutkimiselle hän on tullut omistaneeksi koko elämänsä.
Rajala pitää Kiantoa yhtenä maamme kansalliskirjailijoista. Hän muistuttaa, vaikka Kianto julkaisi 67 teosta, hänellä oli vain kaksi klassikkoa: Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924).
”Laulaja Irwin Goodman palautti Ryysyrannan suomalaisten tietoisuuteen 1960-luvun lopulla huippusuositulla iskelmällään”, Rajala lisää.
Lisäksi Kiannon Ryysyrannan Joosepista on tehty elokuva vuonna 1955. Punaisesta viivasta on kaksi elokuvaversiota ja ooppera.
Rajalan mukaan Kianto oli tulisieluinen mies. Lisäksi Kianto näytti monta kertaa närhen värkit raadollisuudellaan ja kateellisuudellaan.
”Hyvin mielenkiintoista on se, miksi kovin härkäpäinen sananiekka turvautui lukuisia kertoja nimimerkkeihin harrastaen piiloleikkejä lukijoiden kanssa. Niitä olivat muun muassa Antero Avomieli ja Salanimi. Kianto esiintyi romaaneissaan loputtomana tunnetilittäjänä, esimerkiksi Mauri Murheniuksena.”
Rajala uskoo, että ehdotonta rehellisyyttä tavoitellut Kianto halusi ripittäytyä suurelle yleisölle. Kiannon ehdottomuus aiheutti paljon harmaita hiuksia hänen perheelleen ja muille läheisille.

Waltari pysyy ykkösenä

Suomussalmen sulttaani – Ilmari Kiannon elämä -kirjailijaelämäkerta syntyi, kun tytär maisteri Raija-Liisa Kianto usutti Panu Rajalaa isänsä kimppuun.
Rajala ei ollut ensimmäistä kertaa papin poikaa kyydissä, sillä hän teki jo 1970-luvun alussa pyynnöstä käsikirjoituksen Mikko Niskasen tv-elokuvaan Omat koirat purivat.
”Mikko Niskanen oli henkeen ja vereen Ilmari Kiannon lumoissa. Hän opetteli orjallisesti jopa Kiannon puhetyylin ja rakennutti Konginkankaalle Käpykolonsa maastoon näköispytingin Turjanlinnasta.”
”Minun ajatuksissasi jo tuolloin virisi kriittisyys korpikirjailijaa kohtaan. Näkemykseni on vain vahvistunut vuosien saatossa”, Rajala kertoo.
Niskasen elokuva kuvaa Ilmari Turjan saamaa sotapetostuomiota ja sitä seurannutta kuristushuonerangaistusta.
”Elokuva oli valmistuttuaan vuonna 1974 suuri tapaus, ja se sai valtavan suosion. Kriitikot kehuivat kilvan elokuvaa”, Rajala muistaa.
Panu Rajala on kirjoittanut aiemmin kymmenen kirjailijaelämäkertaa.
”Pidän edelleen ykkösenä Mika Waltarista kertovaa teostani Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset. Waltari pysyi koko elämänsä ajan pohjimmiltaan kilttinä perheenisänä. Hänen elämäkertaansa tehdessäni käsitykseni Waltarista ei romuttunut”, Rajala tilittää.
Elämäkertakirjailija hymähtää. Hänen mukaansa Eino Leino eli hyvin boheemin elämän. Rajalan silmissä Virvatuli – Eino Leinon elämä -teosta luodessa kuva kansallisrunoilijasta arkistui. Rajala mm. paljasti Leinon sairastaneen sukupuolitautia.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>