Kaisa Helan ja Mari Turusen nolo komedia Häpeä vahvistaa omanarvontuntoa

Tämä valokuva on kiltti. Sillä ei ole muuta tekemistä Häpeä-komedian kanssa kuin että otoksessa poseeraavat kiltisti käsikirjoittajat ja näyttelijät Mari Turunen ja Kaisa Hela. Häpeän jakamisesta saisi sellaisen kuvakavalkadin, että heikommalta salpautuisi henki. Tässä on esitys, joka jokaisen häpeässä piehtaroivan olisi nähtävä.

Tämä valokuva on kiltti. Sillä ei ole muuta tekemistä Häpeä-komedian kanssa kuin että otoksessa poseeraavat kiltisti käsikirjoittajat ja näyttelijät Mari Turunen ja Kaisa Hela. Häpeän jakamisesta saisi sellaisen kuvakavalkadin, että heikommalta salpautuisi henki. Tässä on esitys, joka jokaisen häpeässä piehtaroivan olisi nähtävä.

Mari Turunen riisuuntuu alastomaksi ja seisoa jököttää kaiken kansan töllisteltävänä. Kaisa Hela paljastaa jenkkakahvansa jättäen nimettömät mirrinsä verhoksi ja rintsikat tissiensä suojaksi. Esityksessä käännetään jokainen kivi, joka naisten elämän matkalle on osunut. Ajan hengelle uskollisesti blondit kuvailevat pimpsansa ja kertovat seksikumppaneidensa penisten koot. Joku harmaa hiiri katsomossa pohtii pienessä mielessään, osaavatko nämä naiset lainkaan hävetä. Koko puolentoista tunnin esityksen nähtyäni oivallan, miten julkisuudessa elävät näyttelijättäret potevat pahaa oloa sekä huonoa omaatuntoa kaikesta pinnallisuudesta, kilpajuoksusta ja valheellisuudesta. Näytelmä on tervetullut signaali siitä, että raadollisen itsekkyyden ja loputtoman kilpavarustelun aika voi päättyä. Turunen ja Hela voivat ikääntyä ja rupsahtaa kaikessa rauhassa; heillä on lupa olla epätäydellisiä ja haavoittuvia sekä armollisia itseään ja muita kohtaan.

Missä olit Nyyrikin nimipäivänä vuonna 2019 kello 21.05?

Istuin Tampereen Teatterin Kulttuuriravintola Kiven loppuunmyydyssä näytöksessä. Nauroin lukuisia kertoja hervottomasti kunnes havahduin tosiasiaan, että esityshän ammentaa sisältönsä aikamme syövästä: sairaasta omaan napaan tuijottamisesta, loputtomasta kehon palvonnasta, kiihtyvästä kilpajuoksusta, riuduttavasta riittämättömyydestä, kaiken olevan esineistämisestä ja yli äyräiden lyövästä halujen tyydyttämisestä.

Mari Turunen ja Kaisa Hela ovat Häpeä-esityksellään itseään suuremmalla asialla. He laittavat pisteen yhdelle aikakaudelle. He puhdistautuvat anellen armoa katsojilta, joilla nyt on syyttäjien ja tuomareiden valtakirjat. Yleisö, joka on loputtomasti janonnut näyttelijöiltä uutta ja kummempaa, nostanut esiintyjät kaapin päälle juovuttaen ja huumaten heidät suosionosoituksillaan, saa katsoa nyt silmästä silmään totuutta: kunnia ja maine eivät yksin kanna.

On omanarvontunnon aika.

"Miksi minä en näe muita arvoja kuin menestyksen ja materian? Koska olen kadottamassa vainuni. Minussa ei ole Ressua, joka sanoo, että silmä voi erehtyä, mutta kuono tietää. Haluan vain enemmän, parempaa, kalliimpaa. Minulla on kolme raakaa herkkua: lohi, osterit ja valta. Ja kolme kertaa kolme tärkeää kirjainta: BMV, NMT ja HIV. Ekologia on ainoa oppi, johon luotan", kirjailija Aino Suhola kirjoitti jo armon vuonna 1991 herätellessään ihmisiä ahneuden tuhoisuudesta.

Turusen ja Helan oikea ystävyys tarjoaa kasvualustan Häpeä-komedialle. Heidän tasavertaisuutensa mahdollistaa tarttumisen tabuun kuin tabuun. Naiset tukevat toisiaan, ovat pönkkinä toisilleen. Ammattisiskoilla ei ole salaisuuksia, sillä kaikki luurangot on kaivettu kaapista päivänvaloon. Rehellisyydessä onkin tämän näytelmän loputon voima.

Häpeä-komedia todistaa Turusen ja Helan eläneen täyttä elämää. Siinä ei ole pihdattu eikä tingattu.

Turunen paljastaa rintansa ja seisoo lopulta ilman rihman kiertämää heterojen, homojen, lesbojen ja itsensä kolmannen sukupuolen edustajiksi tuntevien edessä. Tällä kertaa sanoman ydin ei ole siinä, että näyttävä nainen haluaa esitellä strategisia paikkojaan, vaan siinä, että kerran kauniisti kukkinut nainen vapauttaa itsensä kaikista määritelmistä ja vaateista haluten olla Luojan luoma, jolle vuodet saavat tehdä tehtävänsä.

Helan seistessä näyttämövalojen kirkkaudessa muistiini palaavat Heikki Helan jossakin haastattelussa lausumat sanat, kun häneltä tivattiin, mikä Kaisassa on seksikkäintä. "Mikäpä ei olisi seksikästä? Ei ole yhtä kohtaa, joka olisi muita seksikkäämpi. On kliseistä ajattelua etsiä yhtä."

Konkarinäyttelijät eivät ole antaneet kuvata esitystään edes kritiikkejä varten. Kuvat kertoisivat jälleen enemmän kuin tuhat sanaa, mutta Turunen ja Hela osoittavat tervettä järkeä kuvauskiellollaan. He eivät ole esittämässä paikkojaan, eivätkä ratsastamassa nakuiluillaan lööppeihin.

"Noi näyttelevät minun elämääni"

Kulttuuriravintolasta vaivihkaa poistuva nainen mutisi: "Noi näyttelivät minun elämääni".

Niinpä!

Keskiössä on häpeä. Miten paljon ihmiset potevatkaan häpeää ja sen seurauksia! Häpeä ei ole vain tunne vaan se on huonoimmassa tapauksessa olotila. Häpeä nakertaa, uuvuttaa ja näännyttää – jopa vie hengen. Turusen ja Helan kirjoittama teksti ansaitsee ison kiitoksen.

Käsikirjoituksen voi tiivistämää Anja Laurilan kiteytykseen: "Lähdin lapsuuskodista / selässä reppu / ja repussani mitta. / Sillä mittasin itseäni. / Ja aina oli tulos: / Ei riitä, ei riitä. / Kauan uskoin mittaani. / Sitten löysin uuden. / Se sanoi: / Riittää, riittää hyvinkin. / Silloin tajusin, / mittani oli virheellinen. / Sen ainoa lukema oli: / ei riitä. / Vein sen takaisin, / ja äitini hämmästyi: / Ei se virheellinen ole, / se on perintömitta / ja kulkenut suvussa kauan."

Turusen ja Helan kutoma häpeäkokemuksien kavalkadi osoittaa, miten rajoittavaa elämää koko ajan kahlitseva häpeä on. Myrkyllisestä häpeästä voi tulla olennainen osa identiteettiä: ihminen pitää itseään puutteellisena, huonona ja mihinkään kelpaamattomana.

Kaksikon katkelma pienten lasten hiekkalaatikkokeskustelusta muistuttaa häpeän juurien olevan lapsuudessa ja nuoruudessa. Tämä kohtaus on todellinen herätys viattomien pienten ihmisten kärsimyksistä välinpitämättömien vanhempien maailmassa. Persoonallisuuden kehitys saa vakavia lommoja.

Suomalaiset rentoutuvat miestä väkevämmän avulla ja tyhjentävät likakaivot. Turusen ja Helon maailmanparannusilta kulkee tuiki tavallista rataa. Huudetaan sanat, joita ei saada takaisin. Ollaan kukkulan kuninkaita, joilla ei ole loistoa eikä valtaa selvän päivän sarastuksessa.

Häpeä vaikuttaa meihin monella tapaa. Punastumme. Painamme katseemme maahan. Jähmetymme. Vetäydymme takavasemmalle. Puuroutamme puheemme. Pissaamme housuihimme.

Nolossa komediassa vietetään isän ja puolison 70-vuotispäiviä, joilla tytär ylistää Veikko-isäänsä kuin tämä olisi Jumalasta seuraava. Äiti, pitkäaikainen elämänkumppani, on aluksi vaitelias kunnes tulivuori purkautuu: vuosikymmenien aikana kasaantunut paha olo purkautuu vuolaana totuuksien latelemisena jättäen jälkeensä tiedon elämättömästä elämästä.

Turunen ja Hela avaavat Pandoran lippaan, jonka sisältämä paska ryöpsähtää ensiksi tyrmäävästi naamalle mutta mahdollistaa sitten hoitavan vapautumisen häpeän taakasta. Loassa ryvettyään voi hyväksyä tosiasiat ja antaa itselleen ja muille anteeksi.

Mari Turusen ja Kaisa Helan urat ovat pitkät ja komeat. Häpeä-komedia on palvelus kansakunnalle. Pieni esitys on suuri sen koskettavuuden ansiosta. Aikuiset oppivat esityksen aikana tärkeitä elämäntaitoja leikin varjolla.

"Jos mä oon tehnyt taustatyön hyvin, harjoitellut hyvin ja keskittynyt hyvin, niin mä tiedän et oon siinä hyvä", Mari Turunen sanoi eräässä haastattelussa. Näin on närhen värkit K18-leimatun Häpeä – nolo komedia -esityksen jälkeen.

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>