Tampere Filharmonian Hannun ja Kertun konserttiversio herätti paljon kysymyksiä

Kuusivuotias lettipää sopersi isälleen Tampereen Filharmonian Hannun ja Kertun ensimmäisen osan jälkeen: ”Olisin halunnut katsoa näytelmää”. Isoäiti kahden lapsenlapsensa kanssa luovutti väliajalla, koska toteutus ei ollutkaan ooppera vaan konserttiversio. Tampereen Filharmonian muuten loisteliaasti onnistuneen syyskauden päättänyt Engelbert Humperdinckin säveltämä Hannu ja Kerttu oli vähän kuin hutaisemalla tehty. Jos Grimmin veljesten kokoamat sadutkin olivat alun alkaen aikuisille tarkoitettuja, niin Tampere-talon Ison salin näyttämöllä tällä kertaa nähdyssä toteutuksessa oli voimakkaasti aikuisuuden leima. Esitys ei taipunut perheen pienimpien maailmaan.

Yritys hyvä kymmenen. Myönteistä on se, että suuren yleisön kestosuosikiksi kohonnut Tampere Filharmonia on ottanut ohjelmistoonsa teoksen, joka lähtökohdiltaan sopii koko perheen kulttuurinautinnoksi. Lasten huomioon ottaminen ohjelmiston rakentamisessa on luontevin ja varmin tapa kasvattaa uutta konsertti- ja oopperasukupolvea.

Keskiviikkoisessa Hannu ja Kerttu -illassa vaikutti siltä, etteivät Tampere-talon vieraat oikein tienneet, tulivatko he seuraamaan lastenoopperaa vai konserttiversiota. Epätietoisuus johti siihen, että jotkin vieraat poistuivat paikalta väliajan koetettua. Isossa salissakin kiiri pettymyksen täyteisiä kommentteja, kun anti osoittautui joksikin muuksi kuin ihmisten odotukset olivat.

Vaikka Tampere Filharmonian esittämä Hannu ja Kerttu oli typistetty versio Humperdinckin kuuluisimmasta teoksesta ja vaikka tekijät yrittivät visualisoinnilla tehdä esityksestä koukuttavan, lopputulos ei puhutellut lapsia.

Käsiohjelmasta ei käy ilmi, oliko Hannu ja Kerttu -esityksellä ohjaaja. Katsojalle syntyi vaikutelma, että roolihahmot tulivat ja menivät miten sattuivat. Nimiosien laulajat puolestaan liimautuivat tiukasti nuottitelineisiin. Päivänselvää on, että lopputulos olisi petraantunut merkittävästi, jos joku ammattilainen olisi katsonut sen perään, miten Kastekeiju, Nukkumatti tai Noita olisivat ottaneet näyttämön ja sitä kautta yleisönsä haltuun.

Kyllä esityksissä on perusteltua turvautua eri ammattilaisten apuun, esimerkiksi puvustamisessa. Tässä toteutuksessa ihmetystä herättivät esimerkiksi se, miten Nukkumatin asuna oli juhlapuku kaikilla mausteilla kuin mahtavimmassa gaalaillassa tai Noita oli kuin suoraan amerikkalaiselta halloween krääsätorilta.

Taitavat laulajat, mutta…

Hannun ja Kertun roolitus oli koottu taitavista laulajista. Mutta…

Tämänkertainen toteutus kyllä kapsahti näennäisyyteen. Tekijät turvautuivat silmänlumeeseen, jos valituilla ratkaisuilla hyvinkin pääsisi jonkinasteiseen lopputulokseen.

Kyllä, Hannun osan laulanut mezzosopraano Essi Luttinen kipitti lavalle virttyneissä polvihousuissa, ja hänellä oli kiva lakki sekä vähän maskimeikkejä poskissa. Luttinen elehti ja ilmeili, mutta hän haki koko ajan turvaa nuottitelineestä. Sama koski Kertun roolin tehnyttä sopraano Kaisa Rantaa, joka oli estradilla kovin heidimäisessä lookissa. Äänet kunnossa ja laulu solisi, mutta henki puuttui.

Isän osan tehneen baritoni Heikki Kilpeläisen tulkinnassa oli teoksen sanoman sisäistäminen maku. Kilpeläinen oli ehdottomasti tämän esityksen eloisin lenkki.

Sopraano Päivi Pylvänäinen sanansa hyvin opetelleena huseerasi luutansa kanssa äitinä, mutta hänen olevaisuutensa tässä osassa oli vaisu. Noitana hän kyllä oli liekeissä.

Kastekeijun ja Nukkumatin roolit tehnyt sopraano Linda Urbanski veteli nuoren ja nousevan laulajattaren innolla, mutta hänen olevaisuudestaan nousi enempi mieleen Yön kuningatar oopperasta Taikahuilu. Ääni helisi hopeisen dramaattisesti ja kovin irrallaan kokonaisuudesta.

Tampereen Oopperan lapsikuoro vakuutti. Jouni Rissanen on tehnyt kuoron kanssa korkeatasoista työtä. Se jäi ihmetyttämään, miksi pienet kuorolaiset jätettiin laulamaan massiivisen orkesterin taakse. Kuoron laulu kyllä kuului, mutta pienet musikantit olisivat tulleet mukavammin esille siksi vähäiseksi ajaksi, kun he olivat lauteilla, alusta lähtien jotenkin muuten sijoitettuina.

Tampere Filharmonia osoitti soitannallaan, miten lyyrinen saksalaissäveltäjän pääteos onkaan. Kapellimestari Jonas Rannila johti Hannun ja Kertun niin, että teoksen hyvin yksinkertainen mutta herkän kaunis olemus välittyi kuuntelijalle.

Grimmin satujen Hannu ja Kerttu tarjoiltiin romanttisesti ilman ilkeää äitipuolta tai noidan ja äidin yhteen sulautumista. Joulun henki vallitsi piparkakkutalomaisemissa; konsertin oli kuvittanut Timo Saari. Vahinko vain, että estradilla ja katsomossa oli niin kirkkaat valot, että orkesterin takaseinälle heitetyt kuvat näkyivät välillä tylsän pliisuina.