Hiljaiset sillat -näytelmä vastaa kysymykseen, miten yksi ihminen voi viedä sydämen

Iskelmälegenda Eila Pienimäki laulaa Yksi katse -kappaleessaan: ”Yhden katseen vangiksi jäin, kaiken silloin kauniina näin. Ilon hetket, onnen retket veivät onnemme laivaa. Miten kaipaan vieläkin sua, rakastathan sä mua? Kuinka yksi ihminen voi näin viedä sydämen?” Veikko Juntusen riimityksen ydin konkretisoituu yhdysvaltalaisen kirjailijan Robert James Wallerin romaanissa The Bridges of Madison County. Tositapahtumiin perustuva rakkauskertomus nähdään nyt Hämeenlinnan Teatterissa, jossa näyttelijät Sinikka Salminen ja Lasse Sandberg elävät todeksi hyvin koskettavaa ja erittäin kaunista kansainvälisesti tunnettua romanssia.

”Lämpöä aamuuni kaipaan, hellyyttä yön pimeyteen, taivaan näen eessäni harmaan, kylmyys vie mua huoneeseen…”, suomalainen artisti jatkaa iskelmässään.

Kirjailija Robert James Wallerin romaani The Bridges of Madison County kuvaa poikkeuksellisen liikuttavaa rakkaustarinaa. Sen puhuttelevuus perustuu kertomuksen autenttisuuteen.

Wallerin teos tarjoaa useampia ikkunoita vilpittömän ihastumisen, hullaantumisen, lemmekkyyden ja rakastumisen maailmaan.

Maatilan emäntä Francesca elää miehensä, tyttärensä ja poikansa kanssa turvallista perhe-elämää Iowassa. Yhtäkkiä ranchille ilmestyy National Geographic -lehden valokuvaaja Robert Kincaid kyselemään reittiä tietylle katetulle sillalle. Ensikohtaamisesta lähtien Francescan ja Robertin aivot tuottavat mielihyvähormonia. He haluavat olla pari, ja seksi maittaa. Ensi silmäyksestä roihahtanut ihastus kestää kumpaisellakin kuolemaansa asti.

Francesca on kiintynyt mieheensä eikä halua jättää lastensa isää. Nainen pystyy elämään puolisonsa rinnalla, vaikka hänen sydämessään päällimmäisenä on maailmaa paljon kierrellyt lehtimies. Francesca ei tee vihityn kumppaninsa elämästä helvettiä, eikä hän itsekään kuihdu naisellisessa hehkeydessään. Luonnonkaunista Francescaa kantavat loppuelämänsä ajan vain hänen neljän vuorokauden aikana kokemansa rakkauden täyttymykset Robertin intohimon kohteena.

Hiljaiset sillat antaa paljon ajattelemisen aihetta aikamme aikuisille, jotka helposti ihastuvat ja syöksyvät sänkyyn. Suhteen päättäminen käy salamannopeasti: vain ilmoitus tylysti tekstiviestillä. Elämmehän avioerojen kulta-aikaa. Hopeat laitetaan jakoon sukkelasti hetken mielijohteesta.

Entäpäs ne avioliittoon purjehtineet naiset ja miehet, jotka kerskuvat sillä, etteivät ole kumppaniaan milloinkaan rakastaneetkaan. ”Kun joku oli valittava, otin tuon.”

Wallerin kirjan suuri sanoma on siinä, että hän kuvaa hyvinkin tarkasti rakkauden kiirastuleen joutunutta Francescaa, jolla on sydäntä aviomiehelleen ja ennen kaikkea mystiselle rakkaudelleen Robertille. Kirjailija avaa hyvin Francescan tyttären ja pojan tuntemuksia, kun he äitinsä kuoleman jälkeen saavat tietää tämän salaisuuden. Ironista on se, että naimisissa oleva Carolyn-tytär tuntee piston sydämessään ja tajuaa elävänsä rakkaudettomassa parisuhteessa. Michael-poikakin huomaa, että hänen avioliittonsa on sitä tavallista arjen nujertamista ilman romantiikan hiventäkään.

Salminen ja Sandberg pääsevät asian ytimeen

Muistissani on vielä kuutisen vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterin toteutus Hiljaisista silloista. TTT:ssä päätehtävissä nähtiin Teija Auvinen ja Auvo Vihro, jotka loistivat rooleissaan.

Hämeenlinnan Teatterissa Francescana nähdään Sinikka Salminen ja Robertina Lasse Sandberg, jotka ovat lukeneet romaanin ja näytelmän käsikirjoituksen suurella pieteetillä. Salminen ja Sandberg – niin täysiverisiä näyttelijöitä kuin he ovatkin – onnistuvat luomaan riipaisevan tunnelman, joka on kuin todellisesta elämästä mitään siitä poistamatta tai mitään siihen lisäämättä.

Francescan ja Robertin rakkaustarinan voisi helposti pilata yliampuvilla kuorrutuksilla.

Salmisen ja Sandbergin kehonkieli myötäilee mestarillisesti heidän sanallista hakkailuaan.

Ja vielä: #metoo ei pilaa tätä esitystä.

Hiljaiset sillat on kunnianosoitus myös päiväkirjoille ja rakkauskirjeille. Mitä sinun rakkaustarinastasi jää jäljelle – tekstiviestejä ja valokuvia bittien taivaassa?

Francescan aviomiehen rooli on pieni. Jarkko Tiainen puhkuu tyytyväisyyttä Richard Johnssonina.

Caroly Johnssonin eli tyttären osassa nähdään Katariina Kuisma-Syrjä, jonka olevaisuutta ohjaajana kyllä korjaisin. Nimittäin, aika monesti esityksen aikana huomaan miettiväni: Caroly voisi olla olemuksensa perusteella näytelmän äiti.

Michael Johnssonin eli pojan saappaissa on Aleksi Aromaa. Hänen tulkintansa on tavallisen tappavaa. Aromaa saisi esittää tunnekuohuja nähtyä voimakkaammin, kun hän reagoi uutisiin äitinsä uskottomuudesta.

Naapurin emäntänä, uteliaana Marge Millerinä nähdään Birgitta Putkonen.

Ohjattavaa kahdelle ammattilaiselle?

Väliaikoineen kaksi tuntia kestävän Hiljaiset sillat -toteutuksen ohjauksesta on vastannut kaksi näyttelemisen kovan luokan ammattilaista Ilkka Heiskanen ja Kirsi-Kaisa Sinisalo.

Näytelmän miehitys on varsin pieni.

Jäin pohtimaan, minkä kärjen loppujen lopuksi ohjaajat valitsivat toteutuksen punaiseksi langaksi. Onko sen ydinsanomana Francescan yllätysrakastuminen ja sitä seuraava elämänaikuinen kaipaus Robertin luo? Vai Francescan tosirakkauden tuntemisen aiheuttamat seuraukset? Tuskat? Luopumiset? Valheellinen kaksoiselämä? Uhriutuminen? Mikä?

Maailman kuulut katetut sillat jäävät jokaisen katsojan mielikuvan varaan. Olisiko nykytekniikan turvin ollut paikallaan näyttää näitä ainutlaatuisia kohteita? Sillathan ovat rakkauskertomuksen muistomerkkejä.

Lavastussuunnittelu on Juha Mäkipään työtä. Lavastus on niukkaa, mutta vähyyden periaate jättää tilan näyttelijöiden työskentelylle.

Valot ja äänet olivat käytössä säästeliäästi. Näiltä rintamilta olisi varmasti löydettävissä vetoapua Francescan ja Robertin sokeeraavan suhteen kuvaamisen voimistamiseksi.

Kaiken kaikkiaan tässä on sielukas näytelmä, joka kannattaa mennä katsomaan ja kokemaan.