Sina Kujansuu löysi mummolansa Marjalanniemestä – käkisalmelainen Nikolai haki kartan kotoaan ja taksari Volodja keksi reitin perille

Aika menettää merkityksensä, kun ohjaaja-käsikirjoittaja Sina Kujansuu, 76, istuutuu mummolansa pytingin mahtipontiselle rappukivelle heinäkuisena poutapäivänä. Punatukka palaa äitinsä juurille. Hänen katseensa lävistää alkuperäisessä asussaan säilyneen pihapiirin jokaisen hirsikerran kivijalasta harjakattoon. – Haluaisin astella paljain jaloin vuosisatojen aikana tallaantunutta saunapolkua tässä maalaistalossa eläneiden esivanhempieni kanssa ja istua heidän keskuudessaan lempeissä löylyissä kerraten kunkin sukupolven elämänvaiheita ja talon historiaa.

Tamperelaisella Sina Kujansuulla on ollut pitkän aikaa unelma.

Hänen haaveensa toteutuu helteisenä heinäkuisena keskiviikkona armon vuonna 2019.

Käkisalmelle matkannut äitinsä sukujuurien etsijä kohtaa auttavaiset kaupungin asukkaat, joiden neuvokkuuden ja sydämellisyyden ansiosta Haikosten talon Eskolan aitassa vuoden 1942 kesällä alkunsa saanut Kujansuu löytää mummolansa, jossa tuolloin hänen vanhempansa Henni Haikonen ja Olavi Kujansuu tanssivat häitään.

Marjalanniemi löytyy kartalta

Käkisalmen kauppatori herää päiväänsä.

Marjastajat kaupustelevat metsämansikoita ja mustikoita.

Sienestäjillä on tarjolla kantarellejä.

Huivipäiset mummot myyvät kukkapenkeistään leikkaamiaan ruiskaunokkeja, kehäkukkia sekä gladioluksia.

Nikolaiksi esittäytyvä ja suomea kauniisti haasteleva eläkeläismies ottautuu Sina Kujansuun asiaan. Lippahattuinen vanhus pyytää kotiseuturetkeilijöitä mukaansa näyttääkseen kartalta nykynimeltään Marjinon eli suomalaisittain Marjalanniemen sijainnin.

Ystävällinen kartturi opastaa Kujansuun taksitolpalle. Taksuri-Volodja painaa muistiinsa määränpään ja lupaa kuljettaa seurueen noin 1 400 ruplalla edestakaisin.

Viisipaikkainen länsiauto suuntaa jäyhän kuljettajan ohjastamana hyväkuntoisia teitä pitkin runsaan parikymmenen kilometrin päähän. Alue on mäntymetsävaltaista kangasmaastoa. Ensimmäinen kohde osoittautuu vääräksi, mutta toinen on lottovoitto.

Vinttikaivo maamerkkinä

Metsän siimeksestä aukealle tultaessa silmien edessä avautuu niittymaisema värikkäine ojanvarsikukkineen.

Katse osuu ensimmäisenä vakaasti paikallaan jököttävään vinttikaivoon. Runko, vipuvarsi ja sanko ovat kestäneet aikaa ollen vieläkin käyttökuntoisia.

Ylväs talo seisoo ryhdikkäästi kivijalallaan. Sina Kujansuu ihastelee kaunista ulkoverhousta. Ikkunoiden alaosiin ulottuvissa paneloinnissa laudat ovat pystytasossa muodostaen harmonisen koristeen pytingin ympäri. Muuten ulkovuorena olevat laudat ovat vaaka-asennossa. Talovanhuksen alkuperäiset akkunat ovat kuusiruutuiset, mutta muutamat uusitut ikkunat ovat yhtä ehjää pintaa. Räystäslaudat ovat koristeellisesti veistetyt.

Talonsa toisen maailmansodan tiimellyksessä jättäneet Haikoset muistelivat lukuisia kertoja muun muassa talonsa mahtavaa rappuskiveä. Sitä Kujansuu kiirehtii katsomaan. Porras on vakaasti paikallaan ja tutussa tehtävässään.

Kujansuu istuu rappusella ja katsoo tapittaa pihapiirin ikääntynyttä puustoa. Omenapuurivit ja luumupuut ovat kestäneet talvien kovat pakkaset kantaen tänäkin suvena runsasta hedelmää.

Ikkunoiden edustoilla olevat kukkapenkit kasvavat harjaneilikkaa. Niiden kukinnot säteilevät punaisen lukuisissa vivahteissa.

Kolmiosainen aitasto kätkee suojiinsa Kujansuun alulle panon. Hän osoittaa navetan puoleista nukkuma-aittaa, jossa hänen äitinsä ja isänsä viettivät hääyönsä.

Ajanhammas on purrut suurikokoista navettaa. Kivimuurit ovat paikoillaan, mutta katto on romahtanut. Koivut ja tuomet ovat vallanneet raunion kasvualustakseen.

Himmeän punamullan verhoama hirsinen sauna on kylpykunnossa. Kujansuu nousee lauteille ja nuuskii seiniin tarrautunutta savuntuoksua.

Polut risteilevät pitkin pihakenttää.

Jevgeni kertoo kylän kuulumiset

Pihapiiriin ilmestyy ryhdikäs metsästyskoira, kylällä jalostettu.

Koira piipahtaa jokaisen vieraan jaloissa niitä nopeasti nuuhkaisten. Se häviää yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin.

Pian Sina Kujansuu tapaa Jevgeni Remesovin, 63. Koiransa kanssa naapurissa asusteleva mies kertoo Kujansuun mummolan olevan pietarilaisperheen kesäpaikkana.

Remesov harmittelee, ettei hänellä ollut aavistusta eikä tietoa suomalaisvieraista. Mies olisi halunnut tarjota teetä ja pyydystämäänsä kalaa.

– Elämä Marjinossa on hyvin rauhallista. Seuranamme ovat taivaan linnut ja metsän eläimet, hän veistelee.

Remesov on muuttanut muutama vuosi sitten kylään Pietarista. Asuinpaikka vaihtui hänen päästessään eläkkeelle. Jevgeni on syntyisin Volgan varrelta.

Mies osoittautuu ahkeraksi Vuoksen kalastajaksi. Kalastaminen tarjoaa virkinettä ja ravintoa.

”Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon…”

Eskolan talon pihapiiriä silmäillessään ja Haikosen suvun edesmenneitä jäseniä muistellessaan Sina Kujansuun ajatuksiin nousee Psalmi 103.

– Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne, hän lausuu ulkomuististaan.

Äitinsä synnyintalon vuosisataisten rakennusten ympäröimänä Kujansuu muistuttaa koko ihmiselämän väliaikaisuudesta.

– Mennyt on mennyttä, emmekä saa sitä takaisin.

Kujansuu korostaa muistoja pursuavan ympäristön yllyttävän elämään kunkin aikakauden ihmistä omassa ajassaan, tässä ja nyt.

– Avaruudesta käsin Maata katselevat ihmiset toistavat herkeämättä ihmiskunnan asuttaman telluksen kauneutta. Pohdin useasti, miten ihminen syntyy, elää ja häviää täältä. Eläin- ja kasvikunta ovat ja pysyvät. Jos ihminen on rikkonut jossakin luonnon rauhaa, luonto korjaa jäljet. Täälläkin sortunut navetta peittyy vatukon ja puuston alle.

Kujansuu hymyilee lapsuudessaan kuulemille puheille, joiden mukaan ”mustikatkin olivat Karjalassa pulskempia ja mehevämpiä kuin muualla maassa”.

– Täällä on silmiinpistävän vehreää ja runsaskasvuista, hän ihastelee niin luonnonkasveja kuin hyötykasvejakin.

”Unelmoin yhteisestä saunatuokiosta”

Sina Kujansuun vanhemmat lepäävät Nokian hautausmaassa.

Eskolan talon katveessa Kujansuu kertaa äitinsä suvun jäseniä polvi polvelta taaksepäin.

– Isovanhempani joutuivat jättämään kotinsa täällä Karjalankannaksella ja siirtymään uusille asuinsijoille. Karjalan henkinen perintö on kulkenut sukupolvelta toiselle. Tunnen täällä kuuluvani tähän ympäristöön. Side on luja.

Haikosten jälkeensä jättämä maalaistalo kertoo Kujansuulle ihmisen pienuudesta koko maailman suuruudessa.

– Kansakunnat sotivat ja hävittävät.

– Eskolan peltoja on raivattu ja viljelty 1600-luvulta lähtien.

Jos Kujansuu voisi tehdä aikamatkan, hän haluaisi kohdata Haikosen suvun emännät ja isännät sekä heidän jälkikasvunsa Eskolan talon saunan lempeissä löylyissä. Lauteilla istuessaan kukin kertoisi tarinansa. Niistä syntyisi sukukunnan kudelma.

Kujansuun isovanhemmat Anna-Riitta ja Matti Haikonen keräsivät aikanaan evakointikäskyn käydessä tavaransa muutamaan hevoskuormaan. Pirtinpöytä ja penkit ovat edelleen tuvan kalustona.

– Minulla on Eskolan talosta muistona kaksi puusta sorvattua kynttilänjalkaa.

Haikosen suvun naiset olivat tunnettuja verenseisauttajia.

– Tämän lahjan olisin toivonut omaksuvani sukuni naisilta, mutta taito on mennyt esiäitien mukana hautaan.

Eskolasta lähtemisen hetkellä Kujansuun katse kiertää koko pihapiirin. Sydämessä on kiitollisuus Haikosten talon pystyssäolosta. Kotikuusi valmistautuu ropsauttamaan käpyjensä siemenet maahan. Pihakoivujen lehmät huminoivat lempeässä suvituulessa. Viinimarjapensaiden marjat punertuvat. Kesä kypsyttää satonsa.

-Mummolani näkeminen ja kokemani on minulle merkityksellinen asia!