Psykologi Pirkko Lahden mukaan Suomessa on uusi luokkajako: hiiri kädessä syntyneet, digiaikana varttuneet ja en-ikinä-tarvitse-konetta -ihmiset

– Entä tunteva ihminen, hänen mielensä ja ruumiinsa terveys, itsetuntonsa ja sosiaaliset taitonsa? psykologi Pirkko Lahti kysyy koko maailmalta ja suomalaiselta yhteiskunnalta, jotka ovat hurahtaneet yksisilmäisesti tietotekniikan, sähköisyyden sekä sosiaalisen median pauloihin. Pitkän rupeaman mielenterveystyössä tehnyt Lahti herättelee vastuunkantajia auttamaan digisyrjäytyneitä sekä digitaalisesta eriarvoisuudesta kärsiviä ihmisiä. Hänen mukaansa digi aiheuttaa luokkajakoa, joka ei ole hyväksi kansakunnallemme.

Filosofian lisensiaatti Pirkko Lahti, 78, laittaa älypuhelimensa kahvilan pöydälle. Hän on kuulolla, koska odottaa asiakkaansa kannalta tärkeää yhteydenottoa. Lahti kertoo hoitavansa tottuneesti arjen asioitansa niin käsipuhelimella, tabletilla kuin pöytätietokoneella. Digi- tai tietotekniikkariippuvuus ei ole iskenyt monen touhun naiseen.

Psykoterapeuttina toimiva Lahti tuntee salamannopeasti digitalisoituvan ja suorastaan tietotekniikkaa jumaloivan yhteiskunnan nurean puolen, josta hänen mielestään puhutaan aivan liian vähän. Suomi on tässäkin asiassa sokeasti yhden asian maa.

– Tapaan ja autan koko ajan ihmisiä, jotka ovat paniikissa ja täysin pulassa elämänpiirinsä digitalisoitumisen ja tietotekniikan nopean yleistymisen johdosta. Nämä ihmiset ovat väliinputoajia. Kaiken asioinnin ja palveluiden vieminen sähköiseen verkkomaailmaan eriarvoistaa kansalaiset. Epätasa-arvosta kärsivien joukko on varsin suuri. Siihen kuuluu etenkin vanhuksia, hän sanoo.

Uudenlainen digiluokkajako

Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa vallitsee 2020-luvulla uusi luokkajako. Se ei mairittele kansakuntaamme.

Pirkko Lahden mukaan suomalaiset jakaantuvat kolmeen luokkaan: hiiri kädessä syntyneisiin, digiaikana varttuneisiin ja en-ikinä-tarvitse-konetta -ihmisiin.

– Ongelmanamme on, että maailmamme nostaa digitaalisuuden ainoaksi merkitykselliseksi asiaksi!

– Maamme hallitus on digitaalisuuden näkyvin ja vaikutusvaltaisin yksisilmäistäjä. Hallituksen ohjelma kaikkine tavoitteineen ajaa mustavalkoisesti palveluiden digitalisoimista. Yhdellä hevosella ratsastamisesta seuraa, että ikäihmisten ja monien muidenkin ihmisryhmien palvelut huononevat.

Valtionjohdossa olevat päättäjät ja virkamiehet ovat suurelta osin nuoria ihmisiä.

– Näin on oltavakin. Mutta vastuunkantajien on katseltava kansakuntaa ja yhteiskuntaa moniarvoisesti. Kolikolla on ne kuuluisat viisi puolta. Maamme ei toimi vastuullisesti eikä turvallisesti, jos sen rattaat pyörivät vain noin 40-vuotiaiden ihmisten normituksilla.

Lahti suree kapea-alaisuutta, jossa ikäihmisiä muistetaan vain juhlapuheissa. Nuoret päättäjät eivät välitä aidosti vanhuksista.

– Vanhusten palvelutaloihin asennetaan hidastetut hissit, mutta silti rollaattorilla liikkuva vanhus myöhästyy kyydistä. Liikennevalotkin saadaan reagoimaan jalankulkijoiden tarpeisiin, mutta ne eivät kuitenkaan takaa turvallista tienylitystä. Onneksi meillä Suomessa ei ajeta ihmisten päälle, mutta meillä vitsaillaan ”montako pistettä saa mummon kaatamisesta”.

Inhimillisyys kadoksissa

Heiluttaako koira häntää vai häntä koiraa?

Pirkko Lahti löytää merkkejä ja seurauksia siitä, että suomalaisuuteen kuuluneet normit ovat murtuneet.

– Sellainen, mikä meille on ollut inhimillistä, on kadotettu, hän suree.

Lahden mukaan digimaailmassa syntyy sellaisia ratkaisuja, joista ihmiset ovat eri mieltä. Vallitsee tunne, että asioista päättää kone tai robotti eikä ajatteleva ihminen.

– Yhteiskunnassamme on olemassa syvä inhimillisyysvaje.

Elämää pian kahdeksan vuosikymmentä kahlannut Lahti ei halua olla ilonpilaaja. Hänen mielestään korjausliikettä ei ole näköpiirissä.

– Ikäihmisiä on kuitenkin kaksi miljoonaa. Asioiden korjaaminen edellyttäisi ajattelun ja tekemisen radikaalia muutosta. Silloin yhteiskunta ajattelisi ja huomioisi myös vanhukset.

Ihmistä ei korvaa mikään

Pirkko Lahti on nähnyt unen, jossa hän istuu vanhainkodissa ja huutaa hävyttömyyksiä. Ne kirvoittavat television uutisista tutut valkoiset hyljerobotit, joihin ikäihmisemme saavat tätä nykyä purkaa lähimmäisenkaipuunsa.

– Robotti vastaa, kun soitamme poliisille, pankkiin tai Kelaan. Tekniset ratkaisut eivät vastaa ihmisen tarpeeseen olla tekemisessä ihmisen kanssa.

Lahti muistelee taannoista vierailuaan rovaniemeläisessä koulussa. Siellä koululaiset tekivät Lahden johdolla kortteja omille isovanhemmilleen.

– Lapset askartelivat innokkaasti kortteja. Olimme tenkkapoon edessä, kun aloimme postittaa tervehdyksiä. Mummojen ja vaarien osoitteiden metsästäminen oli todellisen työn takana. Tämä yhteystietojen kalastamisen vaikeus kuvaa perheidemme ja sukujemme nykytilaa. Lapsiperheen yhteydet isoäiteihin ja -isiin, sisaruksiin ja serkuksiin ovat monesti hyvin olemattomat.

Lahti sanoo, ettei lapsiperheiden vanhemmilla tahdo olla aikaa omalle jälkikasvulle mutta ei myöskään ikääntyville omille vanhemmille.

– Afrikkalainen sananlasku toteaa: ”Meillä on aika, teillä ovat kello.” Afrikkalaisten mukaan eurooppalaisilla on aikaraudat. Surullisinta on, että liian monella 40-vuotiaalla ei ole aikaa läheisilleen, elämän tärkeimmille ihmisille.

Lahden mukaan kiire antaa vaikutelman, että ihminen on tehokas ja hyvä. Yliopistossakin opettaja on hyvä professori, kun hän hankkii oppilaitokselle tukon riihikuivaa rahaa. Monesta paikasta on tullut tehdas, jossa taotaan vain tulosta.

– Kirkkokin potee jäsenkatoa. Ihmiset jättävät seurakuntansa kokiessaan, ettei siellä kohdata ihmistä ihmisenä. Ihmisen tavoittaminen ja puhutteleminen onkin kirkon suuri haaste. Kuitenkin ihmisellä on sielu, hengellisyys ja usko johonkin suurempaan. Ateistikin hakee totuutta ja turvasatamaa. Usko on osa ihmisen olevaisuutta. Hengellisten ja uskonnollisten yhteisöjen ympärillä käytävä keskustelu kertoo siitä, että ihminen kaipaa ihmistä ja ennen kaikkea yhteyttä Jumalaan, joka on aina osa ihmistä.

Lahden mukaan liian moni etääntyy hänelle luonnollisesta ja normaalista elämänpiiristä.

– Useiden ihmisten maailma on Twitterissä, Facebookissa ja Instagrammissa. Ne ovat epätodellisia valemaailmoja. Välineiden kautta tapahtuva kommunikointi, vuorovaikutus, tiedonjako ja oman brändin kirkastaminen ei ole sama asia kuin aito kasvokkain kohtaaminen. Vuorovaikutus on muuttunut infoamiseksi. Yhdessä kokeminen ja tekeminen ovat harvinaista herkkua.

Lahti varoittaa ajattelemasta, että esimerkiksi 450 seuraajaa Facebookissa olisi sama asian kuin 450 aitoa, oikeaa ystävää.

– Palautan maanpinnalle. Yhdellä ihmisellä pystyy olemaan 4-6 hyvää ystävää, tämän määrän normi-ihminen pystyy hoitamaan niin kuin ystävyyttä vaalitaan.

Lahden teesit selän kääntämisestä ihmisyydelle ovat herättävän raa’at.

– Yritykset hoitavat lomautuksensa ja irtisanomisensa tylysti tekstiviesteillä tai sähköposteilla.

– Herkässä maailmankuvaansa ja ihmiskäsitystään muovaavassa vaiheessa lapsille annetaan pelit, joissa he kuuntelevat käskyä: ”Tapa se!” Tiedämme jo kokemuksistamme, että näin sitten voikin käydä.

– Hyvän ja pahan raja hämärtyy. Petoksista tulee jokapäiväisiä asioita. Meillä on valetohtoreita ja -upseereita. Vanhuksia voidaan kohdella miten vain, kuten viime vuoden kovista yhteiskunnallisista keskusteluista muistamme. Ironista on, että vanhuksien laiminlyönneistä nuhteita saanut Esperi Care kertoi pitkän aikaa tuloksen olevan yhtiön kärkiarvo. Kriisin jälkeen sama yritys on alkanut vannoa henkilökunnan nimiin. Milloin on asiakkaiden eli vanhuksien vuoro olla tärkein? Lahti perää.

Kaupunkikulttuuria on kehitettävä

Miksi suomalaiset ovat niin pallo hukassa ihmissuhteidensa kanssa? Miksi ihmiset hakevat seuraa Tinderistä ja muista väylistä, joissa monet esiintyvät anonyymeina?

Pirkko Lahti arvioi ihmisten yksinäisyyden ja kanssaihmisten kohtaamisen vaikeuksien juontavan siitä, että suomalainen kaupunkikulttuuri on vielä kovin kehittymätöntä.

– Suuri osa Helsingissä ja muissa kaupungeissamme asuvista ja elävistä ihmisistä on lähtöisin maaseudulta. Siellä vallitsevat perinteiset maaseudun arvot. Niiden mukaan mies työskentelee ulkona, ja koti on naisten reviiriä.

Lahden mukaan suomalaisten olisi opittava ja omaksuttava luontevia kanssakäymisen malleja, jotka toimivat nimenomaan kaupunkiympäristössä.

– Joku voi kuitata, että onhan esimerkiksi Helsinki tai Tampere täynnä tapahtumia ja kohtaamispaikkoja. Ongelmana onkin, etteivät esimerkiksi yksinäisyyden masentamat tai erakoituneet ihmiset lähde yksin liikkeelle.

– Tehtävä on keksiä tavat, joilla ihmiset ryhmäytetään.

Lahti muistuttaa myös vanhuspolitiikkamme ruokkivan yksinäisyyttä.

– Tahtotilana on, että vanhukset ovat kotonaan niin pitkään kuin he vain edes jotenkin siihen pystyvät. Ja samalla tässä maailmassa päivitellään, miksi ikäihmiset ovat yksin!

– Kun lisäksi monen lapsen kohtalona on olla kotona yksin – korkeintaan tietokone seuranaan, kun hän tulee koulusta kotiin.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa asiakkaat eli käyttäjät on lokeroitu.

– Asiakkaat ovat liukuhihnalla. Virkamiehet ja palveluiden tuottajat hoitavat kukin tiukasti rajattua tehtäväänsä. Kuka ottaisi kokonaisuudesta kopin?

Lahti kysyy kysymästä päästyään, kuka olisi se, joka saisi kokonaisuudesta kuvan.

MATTI PULKKINEN