Pirkanmaa

NELJÄN TÄHDEN PATRUUNATEHDAS: Todellinen suru on mittaamaton, eikä todellinen rakkaus pääty kuolemaan

NELJÄN TÄHDEN PATRUUNATEHDAS: Todellinen suru on mittaamaton, eikä todellinen rakkaus pääty kuolemaan

Marjut Sariola tekee tunteikkaan roolin Helvinä, Helenan äitinä Patruunatehdas-näytelmässä. Sariolan harteilla on tuoda näkyväksi sukupolvien suru suuronnettomuuden koettelemuksissa ja uuden edessä. (Kuva: Jukka Kontkanen)
Marjut Sariola tekee tunteikkaan roolin Helvinä, Helenan äitinä Patruunatehdas-näytelmässä. Sariolan harteilla on tuoda näkyväksi sukupolvien suru suuronnettomuuden koettelemuksissa ja uuden edessä. (Kuva: Jukka Kontkanen)

Kansakuntamme on kohdannut maamme itsenäisyyden aikana kymmeniä suuronnettomuuksia, joissa kollektiivinen suru on yhdistänyt ainutlaatuisella tavalla suomalaisia. Yksi tällainen murhenäytelmä oli Lapuan patruunatehtaan räjähdys 13. huhtikuuta vuonna 1976. Suurtuho vaati 40 työntekijän hengen, ja kymmenet loukkaantuivat. Tätä mittavaa katastrofia ja sen synnyttämiä tragedioita käsitellään nyt Seinäjoen kaupunginteatterissa kantaesitetyssä Anne Koski-Woodin Patruunatehdas-näytelmässä, jonka on ohjannut tamperelainen Panu Raipia. Esitys todistaa, että todellinen suru on mittaamaton, eikä todellinen rakkaus pääty kuolemaan.

On kulunut peräti runsaat 46 vuotta siitä, kun Lapuan patruunatehtaan lataamo II sananmukaisesti räjähti taivaan tuuliin. Totaalisessa räjähdysonnettomuudessa kuoli 40 patruunatehtaalaista, joista suurin osa oli perheellisiä naisia, äitejä. Kymmenet työntekijät saivat vakavia vammoja. Emme edes tiedä niiden ihmisten määrää, jotka ovat vuosikymmenien ajan kantaneet mukanaan katastrofin laukaisemia inhimillisiä kärsimyksiä. Suuronnettomuudessa runsaat 60 lasta menetti toisen vanhempansa; lapsia jäi myös täysorvoiksi.

Ihmismenetysten rinnalla aineelliset tuhot ovat toisarvoisia. Räjähdyksen voimaa kuvaa konkreettisesti se, että paukaus vaurioitti puoltatoistasataa kiinteistöä.

Valtion Patruunatehdas perustettiin Lapualle vuonna 1923, ja se oli paikkakunnan suurimpia työnantajia. Sotavuosinanna patruunatehdas oli tärkeä Suomelle, sillä tehtaalla valmistettiin patruunat rintamalle. Talvisodan aikana tehtaalla työskenteli parhaimmillaan jopa tuhat työntekijää.

Seinäjoen kaupunginteatteri on itseoikeutettu kantaesittämään Patruunatehdas-näytelmän. Etelä-Pohjanmaalla räjähdysonnettomuuden seuraukset ovat aina aidosti läsnä ihmisten arjessa. Tuhoisan katastrofin jäljiltä on osattu palata normaaliin elämään, mutta tuho on jättänyt pysyvän jäljen moniin perheisiin ja sukuihin. Lauantaisen ensi-illan yleisö palasi liki 50 vuoden takaiseen järkytykseen, sen aiheuttamaan suruun ja uudenlaiseen tietoisuuteen katastrofin syistä. Katsomossa vallitsi arvostava ja vahva yhteishenki. Näytelmä koettiin huomionosoitukseksi räjähdyksen uhreille ja heidän omaisilleen.

Mia Vuorella on kolme roolia Patruunatehdas-näytelmässä. Hän marssittaa näyttämölle terhakkaan onnettomuustutkijan Raili Walleniuksen. Onnettomuustutkijan rooli on tärkeä; hän edustaa avoimuutta ja rehellisyyttä suuronnettomuuden selvittämisessä ja sen tutkimusten tulosten julkistamisessa. (Kuva: Jukka Kontkanen)
Mia Vuorella on kolme roolia Patruunatehdas-näytelmässä. Hän marssittaa näyttämölle terhakkaan onnettomuustutkijan Raili Walleniuksen. Onnettomuustutkijan rooli on tärkeä; hän edustaa avoimuutta ja rehellisyyttä suuronnettomuuden selvittämisessä ja sen tutkimusten tulosten julkistamisessa. (Kuva: Jukka Kontkanen)

Käsikirjoittaja katsoo kolikon kaikki puolet

Patruunatehdas-näytelmän katsottuani minussa heräsi kysymys, kuka näytelmän kirjoittanut Anne Koski-Wood oikeastaan on. Hän on tarttunut vaativaan kirjoitustyöhön ilman omakohtaisia kokemuksia Lapuan patruunatehtaan tuhosta. Tekstistä löytääkin viitteitä siihen, että kirjoittaja on tehnyt pohjatyötä laajalla rintamalla ja arvostettavan syvällisesti. Nostan erityisesti esille Koski-Woodin tavan käsitellä tuhon selvittämiseksi perustettua tutkijalautakuntaa ja sen loppuraporttia.

Anne Koski-Wood ei käsittele Patruunatehdas-teoksessaan ensimmäistä kertaa vakavaa ja vaikeaa aihetta. Hänen esikoisnäytelmänsä on vuoden 1998 lokakuussa Suomen Kansallisteatterissa esitetty Suuri toivelaulukirja, joka nappasi Suomen näytelmäkirjailijoiden Lea-palkinnon. Suuressa toivelaulukirjassa puretaan monimutkaisia perhesuhteita.

Koski-Wood antaakin Patruunatehdas-näytelmässään kasvat sanoinkuvaamattoman raastavalle surulle ja ikuiselle rakkaudelle. Niin suru kuin rakkauskin ovat ihmisen suuria tunteita, jotka jokainen Jumalan luoma kokee ja käsittelee ainutlaatuisella tavalla. Tämän lainalaisuuden kunnioittaminen on myös suurta viisautta. Koski-Wood ottaa fiksusti huomioon räjähdysonnettomuuden uhrien ja heidän sukulaisten sekä läheisten tunteet.

Kirjailija tarkastelee Lapuan patruunatehtaan onnettomuutta läpi koko yhteiskuntamme. Käsikirjoituksessa osoitetaan patruunatehtaan suuri merkitys paikkakunnalle. Siinä näytetään, miten haluttu työpaikka patruunatehdas on ollut. Suurennuslasin alla on myös työyhteisö eli työntekijöiden keskinäiset välit. Silloinen kollektiivinen kansakuntamme suru kuvataan edelleen sydämeenkäyvästi. Elämän on jatkuttava. Niinpä näytelmä johdattaakin niin lapualaiset kuin meidät kaikki muut suomalaiset katastrofin jälkeiseen maailmaan, jossa vuoden 1976 huhtikuun 13. päivän tapahtumia muistetaan ja muistellaan nöyryydellä.

13.4.1976 vähän ennen aamukahdeksaa Lapuan patruunatehtaalla tapahtui suuronnettomuus. Tuossa tuokiossa menetykset olivat selvillä. 40 työntekijää kuoli ja kymmennet työntekijät loukkaantuivat. Lapualaisten arki muuttui tuossa tuokiossa viiltäväksi suruksi. (Kuva: Jukka Kontkanen)
13.4.1976 vähän ennen aamukahdeksaa Lapuan patruunatehtaalla tapahtui suuronnettomuus. Tuossa tuokiossa menetykset olivat selvillä. 40 työntekijää kuoli ja kymmennet työntekijät loukkaantuivat. Lapualaisten arki muuttui tuossa tuokiossa viiltäväksi suruksi. (Kuva: Jukka Kontkanen)

Ohjaaja taitaa ajankohdat ja paikat

Seinäjoen kaupunginteatteri on uskonut Patruunatehdas-näytelmän ohjaamisen tamperelaiselle Panu Raipialle. Hänellä on ollut ainutkertainen tehtävä, sillä maamme teatterit ovat tarttuneet varsin laiskasti suuronnettomuuksien käsittelyyn, vaikka niitä mahtuu Suomen itsenäisyyden aikaan verrattain runsaasti.

Esimerkiksi vuoden 1927 lokakuussa 21 nuorta kuoli rajussa elokuvateatteri Imatran tulipalossa Tampereella. Vuoden 1929 syyskuussa höyrylaiva Kuru haaksirikkoutui Näsijärvellä Tampereen edustalla vaatien 138 kuolonuhria. Vuoden 1940 maaliskuussa 31 matkustajaa menetti henkensä kovassa Iittalan junaturmassa. Vuonna 1961 DC-3-vuorokone paiskautui maahan Vaasan lähellä Koivulahdessa koituen 25 lentomatkustajan kohtaloksi. Näiden luettelo on yllättävän pitkä.

Raipian ohjaus nostaa puhuttelevasti yksilöt ja heidän tarinansa näkyviksi Patruunatehdas-näytelmässä. Raipia kuljettaa kertomusta hillitysti eteenpäin. Siinä viivytään Helenan lapsuudenkodissa, näytetään neidon rakastuminen ja avioituminen, kuvataan onnellisten vanhempien suhdetta omaan Anni-tyttöön, näytetään patruunatehtaan arkea ja työyhteisöä. Onnettomuudella ei mässäillä. Tuhon mittasuhteet tehdään selviksi. Viha ja katkeruus puetaan sanoiksi ja teoiksi. Menetykset listataan, mutta luettelossa inhimilliset ihmismenetykset ovat koko ajan keskiössä; aineelliset tuhot kerrotaan, mutta niitä ei ylikorosteta. Kansallinen ja yhteiskunnallinen näkökulma on tyylikkäästi läsnä.

Näytelmä nostaa näkyväksi aikamme tulisen yhteiskunnallisen puheenaiheen: hoitohenkilöstön tärkeyden. Seinäjoen keskussairaala toimi kiitettävästi yllättäneessä tilaisuudessa. Meidän aikamme ihmisten on vastuullista miettiä, miten meidän yliopistolliset sairaalat tai keskussairaalat selviäisivät hoitajapulansa ja lakkouhkiensa puristuksessa vastaavasta suuronnettomuudesta.

Raipia malttaa antaa sanattomalle ja suurelle surulle sen tarvitseman tilan. Liian harvoin näemme teattereissa niin iskevää kuvausta todellisesta rakkaudesta kuin tässä näytelmässä kohtaamme. Ohjaus on kuin piispan saarna siitä, ettei todellinen rakkaus pääty kuolemaan. Se jatkuu, se elää.

Lavastussuunnitelman tehnyt Teemu Loikas korostaa kodin lämpöä ja eteläpohjalaista perherakkautta. Hän mahdollistaa kurkistuksen patruunatehtaan seinien sisälle.

Matti Pekkasen videosuunnittelu nostaa harkitusti patruunatehtaan räjähdyksen jälkiä yleisön silmien eteen.

Roolitöissä on syvyyttä

Isossa kuvassa kaikki 13 näyttelijää tekevät tunteikasta työtä. Muutamat suoritukset nostan julkisuuden valokiilaan, koska niissä näyttelijä on itseänsä suuremmalla asialla.

Mari Pöytälaaksolla Helenana ja Annin äitinä on kantava tehtävä. Pöytälaakso on niin elämänjanoinen kuin määrätietoinen nainen, joka kunnioittaa perhettään, avioliittoaan ja lastaan. Hän iloitsee työstään tehtaassa. Hän antaa todelliset kasvot niille kymmenille naisille ja äideille, joiden elämä päättyi inhimillisesti ottaen liian varhain.

Jani Johansson tekee väkevän roolityön Heikkinä, Helenan puolisona ja Annin isänä. Johansson laittaa koko ruumiinsa likoon näyttääkseen maailmalle tunteiden koko skaalan. Mies rakastaa ja pussaa; hän suree ja suru näkyy kauaksi. Johansson on se paljon puhuttu suomalainen mies, joka koteloi ja piilottaa menetyksiään. Rooli tuo iholle isän suhteen äitinsä menettäneeseen tyttäreen.

Kuin kaiken kokoavaksi armoksi kohoaa Marjut Sariolan esittämä Helmi, Helenan äiti. Sariolan näyttelemän Helmin vankka ja pitkä kokemus sinetöi kohtalot, jotka ovat syvästi henkilökohtaisia mutta myös yhteisöllisiä.

Näinä maailman sekasorron aikoina meillä suomalaisilla on paljon opittavaa Lapuan patruunatehtaan onnettomuuden seurauksista. Katastrofi yhdisti kansakuntamme. Annoimme toinen toisillemme henkistä tukea ja autoimme myös materiaalisesti sekä taloudellisesti. Materiaalin ja silloisten markkojen pyyteettömyys oli iso juttu. Valtio ja yhteiskunta kantoivat vastuunsa oikea-aikaisesti ja oikeamittaisesti. Kuitenkin kaiken kriteerinä oli, etteivät raha ja mammona korvaa yhtään turhaan kuollutta.

"Tämä ei ole ihmisjärjen hallittavissa. Meidän on jäätävä Jumalan eteen. Miten hyvä on, että saamme näin tehdä ilman, että meidän tarvitsisi yrittää olla jotain. Saamme olla maahan löytyjä ja rikki revittyjä Jumalamme edessä” piispa Yrjö Sariola puhui patruunatehtaan uhrien siunaustilaisuudessa, johon Lapuan tuomiokirkon pihanmaalla osallistui noin 5000 hautajaisvierasta.

MATTI PULKKINEN

Lue lisää aiheesta:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Voit käyttää näitä HTML tägejä ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>