KOLME TÄHTEÄ: Ihmiset suviyössä -ooppera ei yllä merkittäväksi luomukseksi Myllykolussa

Moni kantaesitysvieras harmitteli väliajalla, ettei tutustunut F. E. Sillanpään eepilliseen romaaniin Ihmiset suviyössä ennen oopperaa. Sisällön vieraus johti siihen, etteivät katsojat saaneet juonesta kiinni. Sillanpään romaanihan ilmestyi jo vuonna 1934 eikä se kuulu aikamme ihmisten keskeiseen lukemistoon.

Uutukainen ooppera ei muodostunut unohtumattomaksi taidenautinnoksi. Toteutus ei miltään osaltaan yltänyt Sillanpään maalailemaan kesäiseen lauantaihin Hämeen maaseudulla.

Muistini virkistämiseksi katsoin torstai-iltana Valentin Vaalan vuonna 1948 ohjaaman Suomi-Filmin elokuvan F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -romaanista. Vaala tarjoilee elokuvassaan aimoannoksen maaseudun suvista kauneutta. Hänen toteutuksessaan on aitoa romantiikkaa, rakkauden roihua. Vaala pitää tiukasti kiinni Sillanpäälle tunnusomaisista vastakohtaisuuksista: syntymästä ja kuolemasta – rakkaudesta ja vihasta. Elokuva kuvaa taitavasti erilaisia ihmiskohtaloita.

– Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa, F. E. Sillanpää on pohdiskellut Ihmiset suviyössä -romaaniaan.

Myllykolun katsomoon istuessani ihastelen postikortin kaunista luontoa. Mutta lavasteet: latteat, suorastaan surkeat. Telirannan herraspytinki kuin huojuva korttitalo. Ei säteile se suuruutta eikä auktoriteettia. Telirannan Mummukin (Päivi Nisula) on puettu arkistakin arkisemmin.

Syrjämäen tölli kuin torikoju.

Mettälän torpassa on aavistus torppaa. Sen emäntä Santra Mettälä (Johanna Rusanen) puolestaan on somistautunut taidokkaasti tyyliteltyyn tyköistuvaan leninkiin. Asuste on syvässä ristiriidassa herrastalon alustalaisen vähävaraisuuteen.

Odottaisi, että Hämeenkyrön kaltaisesta mahtipitäjästä löytyisi taitajia, jotka kykenisivät rakentamaan korkeatasoiset lavasteet, vaikka talkootyönä.

Vesi solisee kilvan musiikin kanssa

Ihmiset suviyössä -oopperan libretto on Elina Snickerin kynästä. Hänen tehtävänsä on ollut vaativa. Libretisti kertoo käsiohjelmassa, että hän rakensi kronologisesti kolmen vuorokauden aikana tapahtuvan juonen, samanaikaisesti maisemassa tapahtuvat ja toisiinsa lomittuvat tilanteet sekä kertojiksi Taiteilijan ja Telirannan Mummon. Snicker on kunnioittanut Sillanpään tekstiä, mutta hänellä on ollut rohkeutta luoda omaakin sanoitusta. Hän on onnistunut tiivistämisessä.

Kantaesitysiltana Myllykolussa lempeännapakka kesäsade hyväili luomakuntaa juuri ennen esityksen alkua. Puron vesi lorisi luoden omaa musiikillista kieltä. Paavo Korpijaakon musiikki on sopusoinnussa tekstin kanssa. Korpijaakko tarjoilee sävelkielellään niin teoksen henkilöitä kuin suvista maalaismaisemaa kuvaavia oivalluksia. Musiikki nouseekin toteutuksen keskeiseksi voimavaraksi ja anniksi.

Tampereraw-orkesteri täyttää soitannallaan varsin intiimin Myllykolun kesäteatterin. Nauhoitetun soitannan herkkyys täydentää luontoyhteyttä.

Odotukseni kohdistuivat ohjaajaan. Miten Riikka Oksanen ratkoo Sillanpään monitasoisen romaanin juonensäkeet järkeväksi kokonaisuudeksi, ja miten hän marssittaa varsin suuren ihmisjoukon estradille. Tehtävä vaikuttaa liki mahdottomalta. Oksanen saa kattauksesta jokseenkin ehjän. Rytmitys jäsentää palaset oikeille paikoilleen.

Yksityiskohta, johon kiinnitän kerta toisensa jälkeen huomiota, liittyy isojen maitotonkkien kantamiseen. Jos kymmenien litrojen maitotonkat olisivat täydet, edes raavaat urokset eivät niitä pystyisi kantamaan korkealla ilmassa vaan naama peruslukemalla lähellä maata. Tällaiset seikat ovat varmasti ikäpolviasioita.

Kaiken kaikkiaan ohjaaja olisi voinut perehtyä 1930-luvun elämänpiiriin hitusen tarkemmin. Esimerkiksi tukkilaiskohtauksen uittokeksien käsitteleminen oli löperöä.

Rusanen, Nisula ja Miettola vakuuttavat

Johanna Rusasen sopraano antaa uskottavan äänen aluskuntalaisemäntä Santra Mettälän arjesta selviytymiselle. Rusasen hopeisesti helähtävä ääni nostaa esille niukan elämän iloja, kuten sahdin valmistamisen taitoa.

Sopraano Päivi Nisula taituroi Telirannan Mummuna, yhteisön arvostamana armona. Rooliin liittyvistä syvällisistä aarioista Nisula loihti elämänjalokiviä.

Tenori Tuomas Miettola on koko oopperassa paljon vartijana Nokian eli Yrjö Salosen roolissa. Miettolan ääniskaala värittää laajaa, kovin poukkoilevaakin tunnemaailmaa, jota ruokkivat muun muassa roolihahmon seksuaalinen suuntautuneisuus, äkkipikaisuus ja uhmakkuus.

Baritoni Waltteri Torikan tulkitsema Taiteilija on kovin irrallinen, muuhun joukkoon kuulumaton roolityö.

Oopperan toinen puoliaika on musiikillisesti vahva. Huipentumana on väkevä kuorokohtaus.

MATTI PULKKINEN