KOLME TÄHTEÄ: Sallisen ja Haavikon omituisuudet mystifioi Ratsumiehen

Suomen kolmanneksi kansallisoopperaksi Leevi Madetojan Pohjalaisien ja Aarre Merikannon Juhan rinnalle korotettu Ratsumies on nyt vihdoinkin Suomen kansallisoopperan tarjonnassa. Teos odotti peräti 50 vuotta, kunnes sen mystinen musiikki pauhaa kansallisnäyttämöllämme. Matka Savonlinnan kantaesityksestä Helsingin ensi-iltaan vaati viisi vuosikymmentä. Sallinen näki tämän päivän viime perjantaina, mutta Haavikko seurasi sen kulkua tuonilmaisista käsin.

Ensi-iltayleisö nautti kokemastaan. Tunnelma nousi kattoon saakka. Tulevien esityskertojen salin täyttöaste kertoo, onko Ratsumies aidosti kansan syvien rivien mieleen, vai jääkö ooppera tietyn porukan hifistelyn kohteeksi.

Miten kuulija kuvaa kokemuksiaan Ratsumiehen musiikista ja libretosta? Avautuvatko ne helposti oopperavieraalle?

Paavo Haavikon tunnusmerkkinä on kautta aikojen ollut uniikki ilmaisutapa, jossa tekstiä ei tarjoilla helppoina ja valmiiksi pureskeltuina makupaloina. Tekstit haastavat. Kärryille pääsemiseksi on tehtävä todellista aivojumppaa. Mukana on aforistikon neroutta, runoilijan sielukkuutta, näytelmäkirjailijan mielikuvituksellisuutta ja kustantajan kaukonäköisyyttä.

Aulis Sallisen musiikkimaailmat ovat uniikkeja, eivätkä ne todellakaan kosiskele ketään. Hän on uinut sävellystyössään historian lehtien voimakkaassa havinassa vangiten jäljittelemättömällä otteella jotakin hyvin merkityksellistä suomalaisuudesta.

Molemmat mestarit nauttivat suurta arvostusta monipuolisina ja tuotteliaina sekä omaperäisinä ilmaisijoina. Niinpä Ratsumiehessä ollaan dystopian vallassa, jossa vallitsee epätoivo ja kauhu. Kun taiteelta odotetaan ja toivotaan yhteiskunnallista sanomaa, sen synnyttäjinä Sallinen ja Haavikko ovat aivan omaa luokkaansa. Meidän päivinämme pysähdyttäviä epäkohtia ja huolenaiheita on niin kansallisella kuin globaalilla tasolla. 1970-luvulla päivänvalonsa nähneet sävellystyö ja libretto saavat vastakaikua kaikkina aikakausina.

Kapellimestari Hannu Lintu oli puikoissa ensi-illassa, kun hän loihti Suomen kansallisoopperan orkesterista Sallisen fiktiivisen sävelmaailman esille.  

TAKIS vannoo lavastuksessaan ja puvustuksessaan tummiin sävyihin sekä suomalaisille kaikilla vuosisadoilla tärkeään puuhun. Rakennelmat näyttäytyvät niin turvaa tarjoavina suojina kuin pimeydessä olevina pujahduspaikkoina.

Tapahtumat eletään Novgorodissa, Olavinlinnassa sekä Säämingin metsässä.

Ohjaajalla on ollut erittäin vaativa tehtävä. Jussi Nikkilä on onnistunut mahduttamaan kolmen näytöksen tapahtumat sulavasti näyttämön kultaisen leikkauksen sisään.

Ratsumies Anttina laulaa taivaallisesti basso Mika Kares. Miehen karisma ja raamikkuus tuovat maanläheistä uskottavuutta hänen sankarilliseen roolityöhönsä. Kares laulaa vahvalla ja selkeällä äänellä, mikä nousee arvoonsa arvaamattoman tekstin ymmärtämisen kannalta.

Antin Anna-vaimona on sopraano Minna-Liisa Värelä, jonka kehollinen ja laulullinen viestintä on vaikuttavaa tunnegaalan kaikkien sävyjen kuvaamisessa.

Novgorodilainen suurkauppias saa asemansa ja arvonsa mukaisen olemuksen tenori Johannes Vatjuksen lahjoin.  

Kauppiaan rouvana laulava mezzo-sopraano Anna Danik luoden roolihahmostaan ovelan ja viettelevän tahtonaisen.

Hahmot ovat vahvoja ja voimakkaita.