VIISI TÄHTEÄ: Haavoitetun Helenen luomisvoima ja sielukkuus tarvitsevat Suuren näyttämön

Tampereen Työväen Teatterin Helene tekee kunniaa uraa uurtaneelle taidemaalarille. Elämäkerrallinen näytelmä johdattaa katsojat Schjerfbeckin uran taitekohtiin ja saavutuksiin.

Helena Kallion käsikirjoitus ja Miko Jaakkolan ohjaus nostavat näytelmän punaiseksi langaksi Schjerfbeckin persoonan sekä hänen inhimillisen elämänsä tragediat, joita Helenen kohdalle osui kohtuuttoman paljon. Näytelmässä tasapainottuvat ilon ja surun, saavutusten ja menetysten sekä onnen ja epäonnen päivät.

Näytelmän sisältö avaa Schjerfbeckin elämää synnyinmaassa ja hänelle merkityksellisissä paikoissa ulkomailla.

Käsikirjoitus huomioi kiitettävällä tarkkuudelle Schjerfbeckille läheiset, rakkaat ja tärkeät ihmiset. Hänen sielunsivistyneisyytensä ja sydämellisyytensä kasvavat esityksen aikana täyteen kukoistukseensa.

Näytelmä kertoo viiltävällä rehellisyydellä äidin ja tyttären suhteesta. Ilkeäkielinen äiti sivaltelee ruoskan haavoittavien iskujen voimalla lasta, nuorta maailmankuvaansa rakentavaa nuorta sekä sydämensä ääntä kuuntelevaa taiteilijaa. Tarina on pysäyttävä muistutus tytön heikosta asemassa perheessä. Pojan kohtelu vastavuoroisesti on ylen palvovaa.

Maallinen vauraus, mammona ja raha tulevat monella tavalla näkyviksi. Äidin tietoisuus sosiaalisesta asemastaan on koetuksella miehen kuoleman jälkeen. Schjerfbeck ei myy sieluaan, eikä hän luovu ihanteistaan onnistuneiden näyttelyiden eikä hyvin kaupaksi menevien töiden vanavedessä.

Helene on kertomus hennosta naisesta, jonka vahvuus on henkisessä pääomassa ja ainutlaatuisessa luovuuden lahjassa.

Näytelmä tarjoaa katsojilleen luontevan paikan myötäelämiseen. Heleneen raadeltavissa haavoissa voi nuoleskella omaa vereslihalla olemistaan. Hänen menetyksissään saa kaikupintaa omille tappioille. Helenen onnessa pystyy paistattelemaan hyvän jakamisen jaloudessa.

Tässä teoksessa kaikilla tunteilla on aikansa ja paikkansa. Ihmisillä ei ole maskeja eikä naamioita.

Kira Riikosen vahvat ja hyvin pelkistetyt koreografiat on sijoitettu pieteetillä juuri niihin oikeisiin kohtiin, jossa ne tuovat aitoa lisäarvoa. Vau, mikä oivallus!, ajattelin, kun katsoa tapitin Schjerfbeckin ensimmäisen oman näyttelyn avajaisvieraita kuvaavaa ihmisvirtaa.

Tinde Lappalaisen lavastus- ja pukusuunnittelu johdattavat katsojat Helene Schjerfbeckin omaan aikaan. Vaatteet tekevät Helenen äidistä juuri sen voimakkaan, periksiantamattoman armon, joka tuossa ajassa vallasnaisilla oli. Harvoin näemme TTT:n Suurella näyttämöllä näin pelkistetyt lavasteet, tämä ei ole moite, vaan iso kiitos.

Janne Teivaisen valo- ja videosuunnittelun hedelmänä syntyvät efektit, jotka antavat voiman niin näyttelymenestykselle kuin isän ja äidin tuonilmaisiin siirtymiselle. Teivainen tykittää tyylikkäästi Schjerfbeckin tuotantoa teatteriyleisön ihailtavaksi.

Jarkko Tuohimaan musiikki ja äänimaailma on harmoninen.

Esille panossa on kaikkea sopivasti. Ei liikaa, eikä liian vähän.

Tapahtumapaikat kuvataan nasevasti ja hillitysti.

Minna Hokkanen on voimakkaassa tulessa Olga Schjerfbeckinä, Helenen äitinä. Hokkanen marssittaa näyttämölle vallasnaisen, jonka karismaattinen olemus jyrää muut alleen. Kieli on kuin viidakkoveitsi.

Riikka Papunen marssittaa näyttämölle Helenen hyvän ystävän ja aikalaistaiteilijan Maria Wiikin. Papunen loihtii välittämisen ja vastuullisuuden tunnelman, jossa kuvataiteilijat tukevat toinen toistaan.

Miehitys on koottu suurenmoisella taidolla. Työryhmä on hioutunut yhteen. Kantaesityksessä näytelmä oli hyvässä iskukunnossa.

Schjerfbeckin lukuisat omakuvat tähdentävät ruumiimme katoavaisuudesta ja sielumme iankaikkisuudesta.

Helenen henkinen perintö säteilee TTT:n näytelmässä puhtaana.

Rakel Liehun ja Helena Kallion Helene on kunnianosoitus omantiensä kulkijalle ja kuvataiteen ikoniselle valonkantajalle.

Hyvät ihmiset, menkää Helenen äärelle ja antakaa näytelmän sisällön ja sanoman tunkeutua sisällenne.