Onko kymmenen vuoden päästä lähiruokapäivää?

1860-luvun nälkävuodet osoittivat karjatalouden merkityksen, kun nurmi kasvoi huonoinakin viljavuosina. Torpparien itsenäistyessä syntyi lukuisia pieniä tiloja. Karjalaisten asuttaminen muutti maaseudun rakennetta. 1960–70-lukujen maaltapako ja peltojen
metsitysohjelmat olivat seuraavia suuria käännekohtia. Viimeisin mittava muutos oli EU-jäsenyys, joka mullisti tukijärjestelmän ja tuotantomallit.

Yhteistä näille muutoksille on, ettei niistä yksikään lähtenyt ruoantuotannon tarpeista. Ne olivat yhteiskunnallisia ratkaisuja – joskus kriisien pakottamia, toisinaan ideologisesti tai taloudellisesti motivoituja. Maatalouden oli sopeuduttava. Sitä kautta pidettiin yllä yhteiskuntarauhaa, saatiin teollisuudelle kilpailukykyä ja liityttiin osaksi eurooppalaista yhteisöä.

Nyt meneillään oleva rakennemuutos on poikkeuksellisen nopea ja syvä. Vaikuttaa siltä, että
kehityksen suuntaa ei ohjata – tai sen seurauksia ei täysin ymmärretä. Maatalouden tunnusluvut näyttävät hälyttäviltä: tiloja lopetetaan kiihtyvällä tahdilla, ja nuorten viljelijöiden osuus on huolestuttavan pieni. Sukupolvenvaihdoksia tehdään liian vähän, ja usein tilaa jatkava tekee sen osa-aikaisesti, pääelantonsa hankkien muualta.

Tilakoot kasvavat, mutta samalla menetetään jotakin olennaista

Keskikokoisetkin tilat sulautuvat osaksi yhä isompia yksiköitä, erityisesti kotieläintuotannossa.

Maidontuotannossa eläinmäärät voivat lähivuosina nousta 500–600 lehmän tiloihin. Nykyisestä noin 4 000 maitotilasta voi jäädä jäljelle alle tuhat. Sikatiloilla tavoitellaan 6000–7000 yksilön yksiköitä, mikä merkitsisi siirtymistä nykyisestä yli 300 tilasta alle sataan. Sama kehitys koskee broilerituotantoa, emolehmätiloja ja kanaloita.

Suuret yksiköt mahdollistavat automatiikan, robotisaation ja tehokkaat digiohjatut koneet –
investoinnit, jotka pienillä tiloilla eivät ole mahdollisia. Samalla pyritään työmäärän jakamiseen useamman yrittäjän kesken, usein osakeyhtiömuodossa.

Suuremmat eläinmäärät kuitenkin lisäävät eläintautiriskejä ja muita tuotantohäiriöiden uhkia, mikä puolestaan uhkaa koko ruokaturvaa.

Kaupan keskittyminen pahentaa tilannetta. Kauppaketjujen omat tuotemerkit, hintojen
halpuuttaminen ja ulkomailta tuotu halpatuotanto pakottavat maatalouden ja elintarviketeollisuuden toimimaan äärirajoilla. Alkutuottaja jää usein tämän ketjun heikoimmaksi lenkiksi – tuotteista ei saada edes tuotantokustannuksia katettua.

Perinnebiotoopit – luonnon ja maatalouden yhteinen solmukohta

Perinnebiotooppien säilyminen on kiinni eläinten laiduntamisesta. Esimerkiksi naudat ja lampaat ovat näille alueille parhaita hoitajia. Laidunnus pitää kasvillisuuden avoimena ja ylläpitää elinympäristöjä lukuisille lajeille. Laitumelle jäänyt lehmänlanta tarjoaa elintilaa lantakuoriaisille, jotka puolestaan ovat tärkeä ravinnonlähde monille linnuille.

Laidunnuksessa eläinten kaluamat puut aloittavat lahoamisprosessin, joka tarjoaa kodin tuhansille hyönteisille ja ravintoa seuraavalle eliöketjun lenkille.

Tällä hetkellä Suomen pinta-alasta enää noin yksi promille on perinnebiotooppeja. Niistä suuri osa on vaarassa kadota – ei vain maataloushallinnon byrokraattisten tukimuutosten takia, vaan ennen kaikkea siksi, että laiduntavia eläimiä on yhä vähemmän.

Perinnebiotooppien hoitajina toimivat usein pienet ja keskisuuret tilat. Pirkanmaalla useilla lähiruokapäivässä mukana olevilla tiloilla on tällaisia arvokkaita alueita vastuullaan.
Luonnon monimuotoisuus ei ole irrallaan ruoantuotannosta – ne kulkevat käsi kädessä.
Perinnebiotoopeilla näkyy selkeämmin luonnon monimuotoisuuden yhteys ruoantuotantoon.

Tämä yhteys kuljettaa monimutkaisten biologisten säkeiden kautta luonnon monimuotoisuuden lopulta ihmisen ravintoon. Tämä yhteys jää helposti näkymättömäksi, mutta sen merkitys on perustavanlaatuinen.

Valinnat tehdään kaupassa – ja äänestyskopissa

Työtä tehdään rakkaudesta maahan ja eläimiin. Sen lisäksi jokainen tarvitsee kohtuullisen toimeentulon.

Moni aktiivisesti toimiva maatila on myynnissä ilman jatkajaa. Ostajia on vähän. Samaan aikaan tuleva EU:n uusi tukikausi (alkaen 2030) tuo mukanaan lisää epävarmuutta.
Kaikkein suurin huoli on kuitenkin huoltovarmuuden mureneminen.

Suuret yksiköt ovat haavoittuvaisia häiriöille ja kriisitilanteille – kuten Ukrainan sota on osoittanut. Kotimainen ruoantuotanto on kansallisen olemassaolon selkäranka. Historia osoittaa, mitä tapahtuu, kun ruokahuolto ei ole omissa käsissä: nälkää, sairauksia ja levottomuutta.

Ravinto on elinehto elämälle, ja nyt se on vain muutaman kymmenen sentin paksuisen
ruokamultakerroksen varassa. Ehkä tulevaisuudessa syömme pelkästään laboratoriossa valmistettua ruokaa, mutta jää nähtäväksi, miten ihmisen keho kestää tämän muutoksen.

Ihminen on koko olemassaolonsa ajan ollut riippuvainen luonnon tarjoamasta ravinnosta. Erilaisten kemikaalien mukaantulo on aina tuonut hyötyjen ohella myös perustavanlaatuisia ongelmia.

Entä lähiruokapäivä vuonna 2035?

Samalla meillä on oikeus vaatia vaaleilla valituilta päättäjiltä todellisia tekoja – ei enää tyhjiä
juhlapuheita. Tarvitaan päätöksiä, jotka tukevat suomalaisen maatalouden jatkuvuutta niin kunnissa kuin eduskunnassa.

Suomalainen maatalous ja maaseutu ovat meidän omissa käsissämme. Arvostetaan niitä – ja ennen kaikkea niitä ihmisiä, jotka mahdollistavat kotimaisen ruoan jokaiselle suomalaiselle. Se on meidän kaikkien yhteinen etu, jotta lähiruokapäivää voidaan viettää myös vuonna 2035.

JARMO LATVANEN
Maatalousyrittäjä
Paimen