NELJÄ TÄHTEÄ: Jatkolinjalaiset punovat sydämeenkäyvästi murhaaja Haapojan elämäkerran

Jatkolinjalaiset ovat tehneet läksynsä kiitettävästi. Murhamies Matti Haapojan elämäkerta ja häneen liittyvät tarinat ja uskomukset piirtävät muotokuvan poikkeuksellisesta ihmisestä, jonka unelma maanviljelijänä elämisestä rikkoontui pahoin pojan ollessa vasta 11-vuotias. Äiti olisi lähettänyt poikansa merille, mutta kotoaan maailmalle kylmästi ajettu poikanen päätyi rengiksi. Vanhempiensa rakkautta ilman jääneen nuorukaisen osana oli katkeroituminen.

Kylätaskun näytelmä keskittyy Haapojan vankeusaikaan turkulaisessa Kakolan kuritushuoneessa. Tuona aikana ja noissa oloissa hän kohtasi aatelissukuisen Mathilda Wreden, joka omistautui vankilasielunhoidolle. Wreden ja Haapojan välille syntyi poikkeuksellisen läheinen ja syvällinen ystävyys. Wrede ja Haapoja tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1890, kun Haapoja oli tutkintavankeudessa Katajanokan vankilassa. Sittemmin kohtaamiset jatkuivat Kakolassa. He olivat tiiviissä kirjeenvaihdossa.

Oliko Haapojan ja Wreden ystävyydessä romantiikka ja erotiikkaa? Ainakin se oli syvää hengellistä yhteyttä.

Haapoja-näytelmä kutoo Haapojan ja Wreden kanssakäymisen poikkeuksellisen sisällökkääksi tarinaksi. Se sisältää perusteellisia pohdintoja ja keskusteluja. Ainutlaatuisia tilityksiä erilaisine tunnelatauksineen. Jännitystä, joka virittyy vaarallisen miehen ja hyvää tahtovan naisen välisestä debatista.

Meidän aikakautemme vinkkelistä erityistä on, että Haapojan ja Wreden ystävyyteen ole väkisin tuupattu rakastumista ja siihen kuuluvaa intohimoa.

Launis tekee riipaisevan tarkan roolisuorituksen. Hän elää ja tulkitsee vahvasti Haapojan tunnetiloja. Osa on niin ruumiillisesti kuin henkisesti ottava, mutta Launis juoksettaa tarinaa osaltaan kiitettävän uskottavasti.

Mathilda Wreden osassa ovat Ina Bildo, Elsa Pietilä, Jenna Salmela, Daniela Ojanperä, Anni Kataja ja Klaara Korsisaari. Oivallus, jolla monet näyttelijät osallistetaan Wreden osaan on nerokas – se tuo toteutukseen konkreettista voimaa ja säkenöivää henkeä, suoranaista paloa.

Haapoja-esitys alkaa kutkuttavasti Juhlatalo Hovin eteisestä, josta tirehtöörinä säkenöivä Selena Ryckelynck villitsee muiden sirkustaiteilijoiden kanssa yleisöä. Alkumetreiltä alkava tiivis kerronta jatkuu koko esityksen ajan.

Myös Olivia Tiainen (Jemina ja Ämmä, Haapojan äiti), Rasmus Jokiniemi (neljässä roolissa), Daniela Ojanperä (yksi Mathilda Wredeistä, Rugisin vaimo ja Haapojan Sohvi), Maiju Pirttijoki (Rikas Matti) ja Anni Kataja (keskusroolien lisäksi Nimismies) tekevät piiruntarkkaa työtä rooleissaan.

Jatkolinjalaiset ovat olleet monimutkaisen, ankaran näytelmän kimpussa. Siinä he selviytyvät onnellisina voittajina.

Lyytikäinen on tehnyt vaikuttavan työn esityksen kokoonpanossa. Päivänselvää on, ettei historiallisiin tosiasioihin perustuva näytelmä ole millään tavalla helppo. Haapoja ei ole pintaa eikä kevyttä. Se on syvällistä ja tuhtia. – Erillistä koreografia ei ole ollut, joten kokonaisuutta tukeva vahva liikekieli on ollut myös ohjaajan hyppysissä.

Pukusuunnittelija Kaisa Savolainen on loihtinut asusteet, jotka voimistavat tarinan kohtalokasta ja tuskaista sanomaa.

Capri Selon musiikki vahvistaa tunnelatauksia. Musiikkikohtaukset tarjoavat keitaita ajattelulle, ja jokainen katsoja voi elää esityksessä mukana kaikilla aisteillaan.

Pete Linnan lavasteet ovat tarkasti harkitut. Nyt niukkuus tuo vahvan plussan. Erityisen puhutteleva yksityiskohta on Haapojan luuranko. Se aito oli pitkään Anatomian laitoksella ja Rikosmuseossa Helsingissä, kunnes se saatettiin 100 vuotta Matti Haapojan kuoleman jälkeen kunniakkaasti Haapojan isän hautaan Ylistarossa.

Mathias Lindyn ja Janne Pärnäsen valot ja tekniikka myötäilevät tapahtumien laajaa skaalaa.

”Ei Suomi toista tunne, vertaistaan murhaajaa, joka hengen riisti, ryösti ja teki tuhojaan.”