Teatteriarvio: Myrskyisää elämää sinnitelleen August Strindbergin 131-vuotias Neiti Julie -murhenäytelmä hoitaa suomalaisen tasa-arvoyhteiskunnan 2000-luvun luokkaerottomia rakkauden janoajia. Michael Baran ohjaa kokeneet näyttelijät Eriikka Väliahteen, Janne Kallioniemen ja Emmi Kaislakarin naturalistisen teatterin ytimeen!

 

Kaoottisen elämän taivaltanut kirjailija ja taidemaalari August Strindberg (1849-1912) ammensi omasta elämästään aineksia vertaansa vailla olevaan kirjalliseen tuotantoonsa. Hän hoiti mieltänsä ja avasi sielunmaisemaansa maalaamalla Tukholman seudun maisemia ja meriaistimuksia kankaille. Luokkayhteiskunnassa vaikuttanut monilahjakkuus esitti moni-ilmeisessä tuotannossaan kannanottoja ja protesteja. Sellainen on esimerkiksi Neiti Julie -murhenäytelmä, jonka Michael Baran on nyt suomentanut uudelleen ja ohjannut Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämölle. Eriikka Väiahteen (Neiti Julie), Janne Kallioniemi (Jean) ja Emmi Kaislakari (Kristin) tähdittämä kaksituntinen esitys on sanomaltaan ja toteutukseltaan niin sielua pudistava ja sydäntä riipaiseva, ettei heikot perslihakset omaavien tai muuten herkkähipiäisten pitsihattujen kannata lähteä teatterin ovien saranoita kuluttamaan.

Tampereen Työväen Teatterin toimitusjohtaja ja teatterinjohtaja Otso Kautto puhui tiistaina mediaväelle siitä, miten kansallisnäyttämön statusta halajavan TTT:n on tunnistettava käytössään olevat voimavarat, ennen kaikkea henkilöstönsä rahkeet. Hän tarkoitti vaadetta, jossa esitettäväksi valittavien teosten on istuttava talon taiteellisen henkilökunnan mittoihin.

August Strindbergin Neiti Julie on todellinen koetinkivi.

Tragedia viedään lävitse kolmen näyttelijän voimin. Esitys kestää noin kaksi tuntia, eikä siinä ole väliaikaa. Roolihenkilöiden on viritettävä jänne ja säilytettävä se koko esityksen ajan. Näyttämöllä on oltava väkevää tykitystä.

TTT:n tapauksessa katseet kohdistuvat ensimmäiseksi tekstiin ja ohjaukseen. Arvostettavaa on se, että nyt on käytössä tuore suomennos, joka on Michael Baranin tarkkaa työtä. Kieli soljuu ja sanoma välittyy. Myös ohjaus on taitavaa. Katsojan vastaanottokyky on otettu huomioon taitavalla rytmityksellä. Kun sotakoneet jyrisevät, kello käy armottomasti ja näyttämö täyttyy monipuolisesta ilmaisusta. Kun on hengähdyksen aika, katsojan mieli saa levähtää.

Michael Baran nappaa Neiti Julie -toteutuksellaan komean sulan lakkiinsa.

Kolme piinkovaa ammattilaista

Neiti Julie on kolmiodraama. Siinä eletään suomalaisittain hyvin tunneherkässä hetkessä, yöttömässä  juhannusyössä.

Tapahtumapaikkakin on poikkeuksellisen intiimi: kreivillinen keittiö.

Aatu Rantasen johtaman työryhmän nikkaroimat valkohohtoiset lavasteet ja järeää tekoa olevat kyökkikalusteet muistuttavat, että kansakuntien, sukujen, perheiden ja ihmisten elämänkaarilla on täysin erilaiset mittasuhteet. Kansakunnalla on traditionsa. Kuningaskunnissa on ylhäiset ja alhaiset. Suvut jatkuvat polvesta polveen. Perheillä on salaisuutensa. Ihmisen ainutkertainen elämä voi muuttua hetkessä painajaiseksi.

Kolme avioliittoa läpi uinut kirjailija August Strindberg ei tainnut löytää milloinkaan sitä oikeaa. Hän oli sukunsa ja perheensä musta lammas. Näkijän ja tekijän tekstit olivat hänen aikalaisilleen liikaa. Niin Neiti Juliekin valmistuttuaan vuonna 1888. Ruotsalaiset närkästyivät näkemästään ja osoittivat halveksivaa inhoaan. Strindbergin sosiaalinen protesti toimi; yhteiskunnan ja siinä sivussa teatterin uudistaja onnistui kannanotossaan.

Neiti Julie -näytelmän 131-vuotista historiaa eletään parhaillaan todeksi Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen lavalla.

Päivänselvää on, että aikanaan yhteiskunnallista keskustelua virittänyt, moraalivaateilla takapuoltaan pyyhkäissyt, esiaviollisia suhteita ja eläimellistä rakastelua kuvannut sekä uskontoa kyseenalaistanut teatteriesitys nosti esille uuden ajan sarastuksen. Sellaisen kansankotimaisen Ruotsin, jonka me nykyihmiset tunnemme kaikkine sateenkaarenväreineen.

Suomi on tasavalta, ja täällä liki kaikki raja-aidat on kaadettu tai ainakin ylitetty. Mitä sanottavaa ylhäisen neidon ja alhaisen palvelijan välille kehkeytyvällä intohimoisella paneskelulla ja moraalikrapulan jälkeisellä molemminpuolisella huorittelulla on vuoden 2019 maailman onnellisimpien ihmisten keskuudessa?

Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi ja Emmi Kaislakari tekevät näyttelijänlahjoillaan sen suuren merkityksen, joka tällä ruotsalaisella näytelmällä on meidänkin yhteiskunnassamme ja ajassamme, jossa jo muunsukupuolisuuskin on tuttua ja hyväksyttyä.

Teatterista keskustelunaiheita etsivien kannattaa mennä katsomaan Neiti Julieta.

Emmi Kaislakarin esittämä Kristin edustaa sellaista naiseutta, jonka voi ajatella syntyneen niskavuorelaisessa elämänpiirissä tai sodan vaikeissa oloissa lottana palveltaessa. Kaislakari on suoraselkäinen ja vakaa nainen, jonka turva on Jumalassa. Kaislakarilla on vertaansa vailla olevat ansiot näytelmän alku- ja loppuosissa.

Janne Kallioniemi on syntyjään komea uros, mitä tämän näytelmän teksti jo itsessään huutaa. Oikein viritettynä mies lähtee soitimelle. Kallioniemi on viimeisen päälle luonnenäyttelijä. Hänessä yhdistyvät herkkä kaunosieluisuus ja karski rosoisuus. Hulppeita unelmia viljelevä ja myös tukevasti kartanon mullissa alaluokkaisena paikkansa ottava komistus täyttää kirjailijan synnyttämän Jeanin mitat viimeistä millimetriä myöten.

Nimiosassa oleva Eriikka Väliahde on armoitettu näyttelijä. Neiti Julien täysin jakomielinen rooli on kuin mittatilaustyö tälle lahjakkuudelle. Hän valjastaa koko ruumiinsa teatterin alttarille. Välilähde konkretisoi persoonan, jossa pinnaltaan ylimielinen ja kopea luonne paiskaa kättä sisäiselle haavoittuvuudelle.

Eriikka Väliahde, Emmi Kaislakari ja Janne Kallioniemi kuuluvat niiden taiteilijoiden arvokkaaseen kastiin, joille kieli on rakas työväline. He kunnioittavat teatterin olennaisinta eli sanaa ja sanomaa. Nämä näyttelijät puhuvat selkeästi, heidän kehonsa tukee suun tuottamaa puhetta. Se on suuri avu.

Laatua riittää, piisaako katsojia?

TTT:n Neiti Julie on syksyn teatteritapaus. Se on todellista draamaa.

Kysymys kuuluukin, jaksavatko loputtomassa viihteen valtameressä vellovat naiset, miehet ja kolmannen sukupuolen edustajat istua kaksi tuntia paikoillaan ja keskittyä vakavaan sanomaan.

Ensi-illassa oli jo viitteitä monen katsojan otteen lipeämisestä, kun kännykkä kaivettiin esiin Facebookiin turvautuen.

Neiti Julien kaltaisissa kulttuuritapauksissa olisi sivistynyttä jättää kännykkä kotiin. Aikamme ideanikkarit saisivatkin kehitellä siveysvyön kaltaisen vekottimen, jolla tahdottomalta ihmiseltä suljetaan pääsy hipelöitävän laitteen pinnalle.

Luepa tämä Neiti Julien repliikki ja pohdi sitä tykönäsi:

”Minä istun pylvään päässä, minä olen kiivennyt sinne enkä näe miten millään pääsisin alas; minua huimaa kun katson alas, ja alas minun on päästävä, mutta minä en uskalla pudottautua; minä en jaksa pitää kiinni ja minä haluaisin pudota; mutta en putoa; eikä minulla ole rauhan hetkeä ennen kuin pääsen alas!” (August Strindberg: Neiti Julie, 1888, Helena Anhavan vuoden 1988 suomennoksesta, sivu 50.)

MATTI PULKKINEN