NELJÄ TÄHTEÄ: Aimo Räsänen ja Miia Selin saavat Sirkku Peltolan nerosta dialogista irti kaiken Tampereen Komediateatterin Mummun saappaassa soi fox -näytelmässä

Paljon on virrannut vettä Tammerkoskessa vuodesta 2002, jolloin Sirkku Peltola ohjasi kirjoittamansa Mummun Saappaassa soi fox -näytelmänsä Tampereen Työväen Teatteriin. Kantaesityksensä näytelmä sai vuotta aikaisemmin helsinkiläisessä Teatteri Jurkassa. Vajaat 20 viime vuotta eivät ole nakertaneet senttiäkään käsikirjoituksen sanomasta eikä sisällöstä. Todellisimminkin suomalaisesta yhteiskunnasta on tullut monen kattilakunnan vinkkelistä tarkasteltuna juuri sellainen moniongelmainen vyyhti, jonka tarkkasilmäinen kirjoittaja on kuvannut. Näytelmä pohjaa vaativaan vuoropuheluun. Auta armias, jos rooleissa ei olisi Aimo Räsäsen (Veini) ja Miia Selinin (Moonika) kaltaisia heittäytyjiä.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola on hankkinut kannuksensa tekemällä runsaat 30 näytelmää. Niiden korkeasta tasosta kertoo omaa kieltään se, että näytelmät on käännetty monille kielille ja niitä esitetään ahkerasti ulkomailla.

Peltola kertoo Tampereen Komediateatterin Mummun saappaassa soi fox -näytelmän käsiohjelmassa, että hän mietti tekstin mahdollista päivittämistä. Onneksi kirjoittaja ei kajonnut alkuperäiseen käsikirjoitukseensa. Se on kuin ikivihreäksi kohoava iskelmä, jonka sanoma löytää vastakaikunsa kaikkina aikoina.

”Katso peiliin”, neuvomme auliisti kanssaihmisiämme, kun heidän elämänsä ei kulje yleisesti hyväksytyllä tavalla. Mummun saappaassa soi fox -näytelmä muodostaakin suuren peilin, josta näemme tahtoen tai tahtomattamme perhe- ja sukulaisarkea. Jokapäiväinen elämä on selviytymistä. Siinä on pienen valon pilkahduksen synnyttämää iloa ja uhkaavien myrskypilvien tuomaa surua. Ripaus rakkautta ja välittämistä.

Mummun saappaassa soi fox -näytelmä tekee monen perheen elämänpiirin näkyväksi ja todeksi. Se auttaa ymmärtämään monia nyky-yhteiskuntamme ongelmia, joiden huipentumina esimerkiksi perhesurmat ovat mahdollisia.

Tuntuvatko nämä termit tutuilta? Lasten ja nuorten oppimiskyvyn heikentyminen, outo käyttäytyminen, syrjäytyminen, eriarvoisuus, köyhyys, osattomuus tai kiusaaminen.

Miten pitkäaikaistyöttömyys muuttaa ihmistä? Kuinka kauaksi ja laajalle kotisohvalta pystyy näkemään? Mitä läheisen kuoleminen merkitsee? Onko jatkuva riiteleminen pahaksi lapselle saati vanhemmille itselleen? Kuuluuko lapsi johonkin huolestuttavaan yhteisöön? Miten mielenterveysongelmat tunnistetaan ja kuinka niihin saadaan oikea-aikaisesti ja riittävästi apua?

Tästä kaikesta puhutaan Mummun saappaassa soi fox -näytelmässä.

Näyttelijät paljon vartijoina

Kun käsikirjoitus tarjoaa haastetta, näyttelijät pääsevät antamaan kaikkensa. Sirkku Peltolan Mummun saappaassa soi fox kuuluu juuri niihin näytelmiin, jotka vaativat roolien tekijöiltä teräksenlujaa ammattitaitoa. Muuten esityksen lukuisat pienet yksityiskohdat latistuvat tai häviävät tyystin pois.

Mummun saappaassa soi fox on nimenomaan neroa sanataidetta. Jo tästä suvereenista taidokkuudestaan Sirkku Peltola ansaitsisi sanataiteen Fro Finlandian, joita on tähän mennessä jaettu vain yhden kerran.

Tampereen Työväen Teatterin Aimo Räsänen räjäytti näyttelijän uransa pankin viime vuonna, jolloin hän esitti veretseisauttavasti seksuaalista ahdiskelijaa ja härskiä vallanpitäjää Bitter Wheatin Karvas pala -näytelmässä. Veinin rooli Mummun saappaassa soi fox -näytelmässä on tervetullutta jatkumoa Räsäselle, jotta hänen erikoislahjakkuutensa pääsee esille ja on käytössä. Veinin roolin kaltaiset suoritukset karisuttavat loputkin rippeet tylsästä Otso Karhun osasta Ylen Uudessa päivässä.

Räsäsen paneutuminen ja eläytyminen perheen isän osaan pakottaa miettimään tunneälyn todellista merkitystä. Veinin maailma ja elämänpiiri rajoittuu sievän omakotitalon pikkuruiseen olohuoneeseen. Televisio avaa akkunan ulkomaailmaan. Puoliso ja lapset tulevat ja menevät. Vanha äiti on puhelinsoiton etäisyydellä, mikäli joskus koittaisi se hetki, että luuriin tarttuisi. Räsänen nostaa Veinin roolissan näkyväksi miehen, joka tyytyy vähään; hän iloitsee isyydestään pitäen lempilapsenaan Janita-tytärtään ja konahdellakseen Tarmo-pojalleen. Miehen suhde Moonika-vaimoon on vakiintunut, siinä ilmoitetaan, kun rakkaus loppuu.

Tampereen Työväen Teatterin konkareihin kuuluva Miia Selin on nappivalinta Moonikan rooliin. Hän antaa kasvot vaimolle ja äidille, jonka tehtävänä on olla ajattelija, unilukkari sekä sanansaattaja. Kerrassaan loistava roolityö.

Räsänen ja Selin ovat tämän ohjauksen selkäranka, vankka sellainen. He ovat paljonvartijoina Peltolan tekstin koskettavina tulkkeina. He maalaavat ympäristön, josta näytelmä kertoo.

Perheen tyttärellä Janitalla on varsin keskeinen rooli. Tamperelaisesta Teatteri Siperiasta tuttu Marika Heiskanen taitaa tanssin ja sanailun. Hän antaa tunnistettavat kasvot naiseuteen varttuvalle neidolle.

Tarmo-pojan housuissa on tamperelainen tanssija Leevi Rauhalahti. Hänen roolinsa huipennus koetaan näytelmän loppumetreillä tanssissa, jossa käsien liikehdintä oli ilmiömäistä.

Tuukka Huttusella on kaksoisrooli. Hän on opettajana ja poliisina. Opettajana Huttunen loihti esiin vaietut ongelmat, jotka liittyvät kansankynttilöiden arkeen. Poliisina hän on kansanmies, joka tekee hyvää pr-työtä virkakuntansa hyväksi. Nämä roolit ovat tärkeitä näytelmän sanoman syventämistä ja konkretoimista silmällä pitäen.

Lavastuksessa oivaltava idea

Suomalainen yhteiskunta vannoo perheen voimaan. Perhe on kallio. Lavastaja Hannu Lindholm onkin luonut Tampereen Komediateatterin näyttämölle lujan kallion, jolla on olohuone sekä lasten leikkitelineet. Taustakuvana on rintamamiestalo, perheen kokoinen koti.

Kaisa Savolainen on valinnut puvut hyvällä maulla. Juuri vaatteet kertovat ajasta, asemasta ja paikasta.

MATTI PULKKINEN