Kaksi miljoonaa maanviljelijää myöhemmin: ruokamurros

Juhlistamme tämän viikon lauantaina kolmatta Suomalaisen ruoan päivää. Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa ja omavaraiseksikin kutsuttu. Suomalainen ruoka tunnetaan puhtaudestaan ja vastuullisuudestaan. Kotimaista ruokaa sietää juhlia ja hankkia! Tuttu Hyvää Suomesta -merkki auttaa tunnistamaan 12 000 kotimaisista raaka-aineista kotimaisella työllä tehtyä elintarviketta.

Isovanhempieni syntyessä noin sata vuotta sitten neljälle eri eteläpohjalaiselle pientilalle valtaosa suomalaisista hankki elantonsa maataloudesta. Nyt kaksi miljoonaa maanviljelijää myöhemmin, Suomessa on maanviljelijöitä enää kourallinen. Laskien koko ruokaketjun työntekijät, 6 prosenttia suomalaisista ruokkii koko kansan. Melkoinen saavutus! Teollisen mittakaavan ruoantuotanto on tehokasta ja kansainväliset markkinat auttavat pitämään hintoja matalana. Katsotaan vaikka ajankohtaista tuotetta, omenamehua. Omena pihassani ei maksa mitään. Sen mehustaminen pienmehustamossa maksaa kuitenkin enemmän kuin Etelä-Euroopasta kuljetettu tuorepuristettu tuote.

Suomalainen ruoantuotanto näyttää omavaraiselta. Tarkemmin katsottuna omavaraisuus paljastuu osittaiseksi. Yhteiskuntamme on läpeensä verkottunut. Ruokaketjut pellolta alkaen tarvitsevat jatkuvasti tarvikkeita ja aineita, joita kotimaasta ei saa. Ilman kansainvälistä kauppaa nykyaikainen peltoviljely, kasvihuonetuotanto ja kotieläintenpito kävisi vaikeaksi. Suomesta saisi lähinnä marjoja, villiyrttejä, sieniä, omenia, kalaa ja riistaa. Ollaan siis tyytyväisiä kansainvälisestä kaupasta omavaraisuutemme mahdollistajana.

Ruokaketjumme ovat yhä pitkälti suomalaisessa omistuksessa. Pirkanmaalla on myös monimuotoisia maatiloja, jotka vievät suomalaista ruoantuotantoa yhä kestävämpään ja omavaraisempaan suuntaan mm. vahvistamalla paikallisia ravinnekiertoja, laiduntamalla perinnebiotooppeja ja solmimalla suoria asiakassuhteita alueensa kuluttajiin.

Ruokamurros on käynnissä

Suomalaista ruokaa juhlittaessa on hyvä tiedostaa, että nykyinen tapa tuottaa ruokaa ei voi jatkua. Politiikassa ja tutkimuksessa ilmiötä kutsutaan nimellä ruokamurros. Tarvitsemme kestävämpiä, maaperää ja luonnon monimuotoisuutta uudistavia ruokaketjuja, pellolta pöytään asti. Kannattamattomalle tuotannolle on tapahduttava jotain. Hintojen on noustava.  Vaihtoehtoisesti ruokaa on ostettava yhä enemmän ulkomailta tai jätettävä kotimainen alkutuotanto yhä harvalukuisimpien ja tehokkaampien maatilojen varaan.

Näkyvin osa ruokaketjusta eli ruokakaupat ja isot elintarvikejalostajat menestyvät kohtuullisesti. Kulissi piilottaa alleen kipeän arjen useilla maatiloilla. Vain osa ruoan alkutuottajista pystyy toimimaan aidosti kannattavasti. Maataloudelta odotetaan lisäksi toimia maaperän ja luonnon monimuotoisuuden lisäämiseksi ja kansallisen hiilitaseen parantamiseksi. Moni maatila meinaa pudota kyydistä. Mitä suomalaiselle ruoalle sitten tapahtuu?

Ruokamurroksessa eläintuotteiden kulutuksen pitäisi hiljalleen vähentyä. Toisaalta suomalainen kotieläintuotanto on niin esimerkillistä, että tuotannon alasajon sijaan voisimme viedä yhä enemmän jalostettuja eläintuotteita ulkomaille. Lisäksi maatilojen monimuotoisuutta ja ravinnekiertoja on tehostettava. Kemiallisista lannoitteista ja torjunta-aineista on vähitellen päästävä eroon. Laiduntavat eläimet osana pelto- ja puutarhaviljelyä on – kaikessa vanhanaikaisuudessaan – melko ylivoimainen tapa päästä näihin tavoitteisiin.

Päättäjien ja tutkijoiden mukaan tulevaisuudessa ruoantuotannon pitäisi myös kestää kriisejä ja poikkeusoloja nykyistä paremmin. Tämä saavutetaan mm. vähentämällä riippuvuuksia ulkoisista tuotantopanoksista, digitalisaation avulla ja muuttamalla tuotantoa monimuotoisemmaksi. Lähiruoan lisääminen näyttelee omaa osaansa, samoin kotitarveviljely, keräily, kalastus ja metsästys. Heikko-osaisimmat eivät saa pudota kelkasta, kun elvytysrahojen kierto ja velanotto väistämättä nostavat myös ruoan hintoja.

Itsenäisyys ei ole ilmaista

Sodanjälkeisten sukupolvien ei ollut vaikea ymmärtää, miten raskaita ponnistuksia vakaa ja itsenäinen Suomi vaatii. Me pitkän nousukauden lapset emme ole tätä täysin sisäistäneet. 2020-luvun ilkeät kriisit herättelevät nyt meitä taas perusasioiden kuten suomalaisen ruoan äärelle. Emme voi laskea sen varaan, että teollinen ruokaketju pystyy jatkossakin yksin tuottamaan riittävästi ravitsevaa ja edullista ruokaa kaikille suomalaisille.

Kannustankin jokaista pysähtymään ja pohtimaan omia valintojaan. Ostamalla suomalaista ja paikallista ruokaa tai osallistumalla ruoantuotantoon jollain tavalla itse opimme arvostamaan elämää kannattelevia perusasioita. Tietoyhteiskunnan perusta on raaka-aineissa ja alkutuotannossa. Perustan on oltava kunnossa, jotta voimme nauttia teknologian kehittymisestä jatkossakin.

ANTTI LUOMALA

Kirjoittaja toimii projektipäällikkönä Ahlmanin lähiruokahankkeissa ja koordinoi Pirkanmaan Ruokafoorumia. Omassa puutarhassaan kirjoittaja kokeilee uusia tuotantomenetelmiä ja tutkii, kuinka pienellä mittakaavalla on mahdollista tuottaa kannattavasti.