VIISI TÄHTEÄ: Brittifarssi tykittää fyysistä ja verbaalista komiikkaa

Ensi-iltayleisö puhkesi monta kertaa makeaan nauruun. Katsojat palkitsivat herkulliset kohdat kerta toisensa jälkeen voimakkailla aplodeilla. Satapäinen katsojakunta intoutui näkemästään eläen intensiivisesti mukana Yksi mies, kaksi pomoa -farssin roolihenkilöiden todellisuutta. Richard Beanin Carlo Goldonin käsikirjoituksesta dramatisoima brittifarssi on Tampereen Komediateatterin mestarillinen taidonnäyte. Mika Nuojua tekee Francisin roolin ladaten siihen lahjansa verbaalisesti ja fyysisesti taitavana näyttelijänä.

Tampereen Komediateatteri kirkastaa Yksi mies, kaksi pomoa -näytelmävalinnalla mainettaan vaativan brittifarssin osaajana. Parituntinen esitys on taitavasti koottu huumoripaketti. Yleisö pääsee fiiliksiinsä, ja roolihahmot ovat liekeissänsä.

Teatteri yleisö saa sitä, mitä on tilannut. Tampereen Komediateatteri on valinnut tämänkertaisen kesäteatterikappaleensa katsojatoiveiden perusteella. Ensi-iltavieraat antoivat esimakua siitä, mitä Yksi mies, kaksi pomoa -näytelmän esitykset tuovat mukanaan. Näytöksen jälkeen kotimatkalla on kokemaansa kovasti tyytyväisiä ihmisiä.

Carlo Goldonin käsikirjoitus kestää aikaa. Hänen synnyttämänsä tarina on elänyt jo satojen vuosien ajan saaden klassikon kunnian.

Richard Beanin dramatisointi on niin ikään ikivihreä. Kertomus ei kulu puhki. Sanoma ei latistu.

Mikko Koivusalon suomennos on hersyvää ja nokkelaa sanoilla taiturointia. Alkuperäistekstin ja dramatisoinnin yksityiskohdat pääsevät kukoistamaan. Tässä näytelmässä sanailulla on keskeinen merkitys.

Panu Raipia on hankkinut hattuunsa jo monta sulkaa ohjaajana. Yksi mies, kaksi pomoa -näytelmässä Raipia osoittaa kiteyttämisen ja paketoimisen taitonsa. Kun esitys pyörähtää käyntiin, ja kun se kiihtyy täyteen vauhtiinsa, edes parinkymmenen minuutin kestoinen väliaika ei riko esityksen jännettä. Ohjaaja on pannut kaiken likoon, että esitys pysyy koossa. Nyt huikea lopputulos syntyy sekuntien tarkkuudella.

Jokainen lenkki on vahva

Roolitus on tehty kovilla ammattilaisilla. Tällaista esitystä ei kerta kaikkiaan voisi miehittää keskenään eritahtisilla näyttelijöillä. Tiimi on hitsautunut kestävästi yhteen. Joukkuehenki on korkealla.

Mika Nuojua on paljon vartijana. Hän pitää ohjakset uljaasti käsissään. Mies täyttää luontevalla tulkinnallaan näyttämön. Hän on sisäistänyt Francis-roolihahmonsa ja nauttii koheltamisesta. Konkarinäyttelijä tuntee rajat, joten ylilyöntejä ei kerta kaikkiaan tapahdu. Nuojuan vastuulla on valtava määrä tekstiä, ja sen hän tarjoilee herkullisesti.

Francisin pomot Stanley Stubbers (Jere Riihinen) ja Rachel Crabbe (Marika Heiskanen) ovat avainasemassa tarinan kuljettamisessa eteenpäin. Niin Riihinen kuin Heiskanen tekevät vaativat roolityönsä kiitettävän tarkasti ja esityksen jännitysmomenttia kohottaen.

Aku Sajakorpi vastaa ilmeikkäästi kahdesta roolista tehden Lloyd Boatengin ja Garethin osat. Sajakorpi antaa vakuuttavat näytteensä laulajana.

Jaana Saarinen Dollyna on todellinen timantti. Hänen repliikkinsä tuovat esitykseen historian lehtien havinaa. Beanin dramatisoima tekstihän tapahtuu vuonna 1963. Julistaminen on taitolaji, jonka Saarinen taitaa.

Ilmari Saarelainen on sinut Charlie ”Ankka” Clenchin roolin kanssa. Saarelaisen roolityössä puhuu pitkä kokemus.

Jaakko Wuolijoki tekee kolme roolityötä, muun muassa vaativan ja tarkasti rytmitetyn slapstick-osuuden keskiössä. Erityisesti hän loistaa Alan Danglen, nuoren rakastuneen taiteilijamiehen osassa.

Kake Aunesneva marssittaa näyttämölle kaikkivoipaisen lakimiehen Harry Danglen roolissa.

Idalilja Raipia saa oman nuoruutensa hehkeyden roolihahmonsa Pauline Clenchin rakennusaineksiksi.

Kaiken kaikkiaan nämä yhdeksän näyttelijää vetivät näytelmän niin suurella varmuudella jo ensi-illassa torstaina, että seuraavat yleisöt saavat tulla turvallisin mielin katsomoon.

Yleisön aidot reaktiot ovat pettämättömiä. Ensi-iltayleisö peukutti vahvasti: Jatkoon!

Tampereen Komediateatterin Kesäteatteri on kuin kaupunkiolohuone, jonne ihmiset tulevat ottamaan irtiottoja arjesta. Uusilla selkänojaisilla tuoleilla oli miellyttävä istua ja seurata esityksen kulkua.

Lavastaja Oskari Löytönen on käyttänyt näyttämön tehokkaasti hyväkseen. Hänen lavastusratkaisunsa johdattavat vuoden 1963 Brightoniin. Löytönen suosii niukkuutta, mikä on erinomainen ratkaisu tämän kipaleen kohdalla.

Pukusuunnittelija Kaisa Savolainen on katsonut tarkalla silmällä kunkin roolihenkilön kostyymit. Asusteet kuvaavat kutakin roolihahmoa, kantajaansa.

Musiikki soi ja laulut raikuvat, mutta ne eivät varasta pääosaa. Grant Oldingin musiikki ja laulut rytmittävät luontevasti kokonaisuutta.

Tampereen Komediateatteri turvautui klassikkoon, kestosuosikkiin. Toteutus naurattaa ja riemastuttaa. Mielikuvitus laukkaa.

MATTI PULKKINEN