Emeritaprofessori Lea Pulkkinen: ”Kasvatuksen pitää koskettaa päätä, sydäntä ja kättä”

Pulkkinen sanoo, että fyysinen aktiivisuus ja sen osana hienomotoriikan harjoittelu kehittää aivoja. Kun etuaivojen ohjaustoiminnot kehittyvät, motorisen toiminnan suunnittelu ja ohjaus paranevat. Kömpelyys liikunnassa on usein yhteydessä kömpelyyteen taidoissa, jotka ovat tarpeen oppimiselle. Lapsella on riski jäädä alisuorittajaksi, jos fyysiset taidot eivät vastaa ikäkauden tasoa.

– Erityinen, ihmisille ominainen fyysisen kehityksen muoto on kädentaitojen kehittyminen. Teknisen kehityksen ja teollisen tuotannon takia saamme lähes kaiken valmiina kauppojen hyllyiltä toisin kuin aikaisemmin, jolloin tarvikkeet valmistettiin kotona. Lapsilla oli aikaisemmin kodeissaan paljon mahdollisuuksia tehdä havaintoja käsin tehdystä työstä ja jäljitellä ja oppia sitä, Pulkkinen herättelee.

Pulkkisen mukaan keskilapsuudessa lapsen suhde maailmaan on varsin konkreettinen, ja sen haltuunotto käsillä tehden on lapsen kyvykkyyden tarpeelle tyydytystä tuottavaa.

– Monet koululaiset sanovat tässä vaiheessa, että ”kässä” (käsityö) on kivointa koulussa. Koska kodeissa mahdollisuudet kädentaitojen oppimiseen ovat entistä rajatummat, olisi hyvä, jos yhteiskunnan järjestämässä koulussa olisi siihen päteviä opettajia ja opetussuunnitelmassa annettaisiin niille tilaa, Pulkkinen ehdottaa.

Pulkkinen teroittaa, että kirjoittaminen, graafinen ilmaisu on ikiaikainen tapa kommunikoida.

– Tietokoneiden takia monet aikuiset ovat miltei luopuneet käsin kirjoittamisesta. Kuitenkin monet luovat ihmiset sanovat, että he tekevät ensimmäisen ajatteluversion käsin kirjoittamalla. Kirjoittaminen auttaa ajattelua, Pulkkinen huomauttaa.

 – Kun lapsia ei opeteta kirjoittamaan, on jätetty huomiotta se, mitä kirjoittaminen käsin lapselle merkitsee omana tuotoksenaan, miten se on yhteydessä ajatteluun ja miten hienomotoriikan harjoittelu kehittää aivoja ja itsesäätelykykyä, Pulkkinen tähdentää.

Pulkkinen korostaa, että käsillä tehty työ aktivoi aivoja monipuolisesti. Lapsi saa henkistä pääomaa, kun hänellä on mahdollisuus oppia kädentaitoja. Tunne omasta kyvykkyydestä ja selviytymisestä käytännöllisissä tehtävissä vahvistaa joustavuutta, resilienssiä uusissa olosuhteissa, joita lapset tulevaisuudessa kohtaavat.

– Yhteiskuntamme tarvitsee kädentaitajia, joilla on vahva tuntuma materiaaleihin, muotoiluun ja tekniikkaan. Hienomotorisista taidoista on hyötyä muun muassa muotoilijan, arkkitehdin, hammaslääkärin ja kirurgin työssä, ei vain perinteisissä puutöissä tai käsitöissä, Pulkkinen sanoo.

Pulkkinen perustelee, että kädentaitoihin liittyvät läheisesti taiteellinen ja luova ilmaisu eri muodoissaan, suunnittelutyö, materiaalien tuntemus ja prosessointitekniikan oppiminen. Suomi on tullut tunnetuksi taiteellisista suorituksistaan muotoilussa, oli kyse puusta, lasista tai kankaista.

– Kulttuurista on jäänyt seuraavalle sukupuolelle nähtäväksi käden tuotteita. Niitä käymme katsomassa museoissa ja arvioimme niistä kulttuurin rikkautta. Vaikka maailman kulttuuriperinnöt ovat suurelta osin kädentaitojen tuotteita, nykyisten lasten ja myös aikuisten kädentaitojen kehittymiseen on kiinnitetty valitettavan vähän huomiota. Vertailukohdaksi voi ottaa esimerkiksi rahankäytön jalkojen toiminnan kehittymiseen jalkapallossa, jossa käsiä ei saa käyttää, Pulkkinen miettii.

– Millaista kulttuurin rikkautta meistä jää jäljelle? Pulkkinen kysyy.

– Ihminen, jolla on peukalo keskellä kämmentä ja joutuu pyytämään apua muilta pieneenkin kodin remonttiasiaan, voi katsella ihaillen henkilöä, joka luovalla ajattelullaan, materiaalin tuntemuksellaan ja käytännöllisillä taidoillaan korjaa ongelman. Vastaavasti tämä taitaja voi lukea ihaillen asiantuntijan lausuntoa, jonka joku henkilöä on kirjoittanut hänen tuekseen jossakin kiperässä asiassa, Pulkkinen vertailee.

– Millaista olisi, jos me kaikki olisimme samanlaisia taidoiltamme ja osaamiseltamme? Yhteiskunta ei toimisi, Pulkkinen kiteyttää.

– Ammattikoulutuksen ja ammatillisen osaamisen heikentäminen on suurta ajattelemattomuutta, jonka takana ei ole yhteiskunnan toimivuus tai ihmisten erilaisen osaamisen tarve ja olemassaolo, Pulkkinen tarkentaa.

Pulkkinen suree, että ammattikoulutusta on supistettu ja että sitä on muokattu aikuiskoulutusmallin mukaiseksi ja 16-vuotiaalle sopimattomaksi, vain vähän ennen kuin 16–17-vuotiaat tulivat perustuslakimuutoksen takia oppivelvollisuuden piiriin.

– Ammattikoulutus pitäisi pikimmiten uudistaa oppijoiden kehitystasoa vastaavaksi. Nuoren kehitystarpeet pitäisi ottaa lähtökohdaksi ammattiin kasvattamisessa vapaa-ajan harrastustoimintamahdollisuudet mukaan lukien, Pulkkinen näkee.

– Samanaikaisesti lukiokoulutusta on muutettu aikuiskoulutusmallin mukaiseksi, kurssien suorittamiseksi. Kilpailu on kiristetty äärimmilleen. Myös siitä puuttuu näkemys nuorten kehitystarpeisiin, Pulkkinen suree.

Pulkkisen mukaan seuraukset näkyvät nuorten ongelmina.

– Onko ammattikoulutuksen alasajossa kyse korkeakoulutuksen yliarvostamisesta sosioekonomisen kilpailun kehyksessä siten, että ammatillista osaamista pidetään alempiarvoisena – vaikka osaamista yhteiskunnassa tarvitaankin? Pulkkinen perää.

– Jotkut sosiologit pitävät väheksyttävänä tai torjuttavana sitä, että ammattiosaajan lapsesta tulee saman alan osaaja, vaikka kyseessä voi olla jo lapsesta alkanut kulttuuriperinnön siirtäminen eteenpäin. Esimerkkinä hirsirakentajat. Lääkäreiden lapsista on tullut lääkäreitä kautta aikojen, koska työala on tullut tutuksi lapsen kasvuympäristössä. Pitäisikö heitä painostaa johonkin muuhun tehtävään? Pulkkinen herättelee.

– Onko kyse OECD-maiden vertailusta koulutustasossa, jossa Suomen luvut ovat kenties erilaisia? Tällöin saatetaan jättää huomiotta se, että koulutusjärjestelmät ovat hyvin erilaisia, ja se, mistä tulevat ne henkilöt, jotka tekevät yhteiskunnan eri lohkoilla tarvittavan käytännöllisen työn, Pulkkinen pohtii.

Pulkkisen mielestä ammatillista koulutusta alas ajavilta henkilöiltä on kysyttävä, mistä he ajattelevat löytyvän Suomeen ammattitaitoisia rakennusalan osaajia: kirvesmiehiä, hirsirakentajia, muurareita, putkimiehiä tai kampaaja-partureita, kuljetusneuvojen kuljettajia ynnä muita ammattilaisia.

– Onko turvauduttava ulkomaiseen työvoimaan? Kaikkea työtä ei pystytä automatisoimaan, kuten joillakin teollisuuden aloilla on tehty, Pulkkinen lisää.

Pulkkinen sanoo, että Suomessa on tuhansia käsityöyrittäjiä korujen ja kutomatuotteiden tekijöistä puu- ja metalliseppiin. Valtaosalla alan yrittäjistä on käsi- ja teollisuusalan koulutus. Alalla on myös kasvuyrityksiä, jotka työllistävät muita. Kasvuyrityksiin tulisi voida palkata nuoria töihin riittävällä nuorisotakuulla. Kädentaitojen perusta rakennetaan koulujen taide- ja taitoaineissa sekä taiteen perusopetuksessa. Näiden alojen opetuksesta huolehtiminen avaa nuorille teitä katko-opintoihin ja ammattiin.

– Korkeakoulututkintojen työtehtävät voivat olla uhanalaisempia tekoälyn takia kuin käytännöllisiä taitoja vaativat tehtävät. Tutkinnot eivät sinänsä takaa yhteiskunnan toimivuutta, Pulkkinen huomauttaa.

Opetusohjelma noudatti Cygnauksen ihannetta tasapainoisesta ihmisestä. Siihen sisältyi tiedon lisäksi taiteellisia taitoja, erityisesti musiikkia ja käytännöllisiä taitoja, ennen muuta käsityötä.

– Tämä perintö siirtyi peruskouluun, jonka ansiosta suomalainen koululaitos on ollut tiennäyttäjä globaalissa mittakaavassa. 2000-luvun alussa suomalainen koulu ja kasvatus nousivat maailmalla huomion kohteeksi 15-vuotiaiden saamien erinomaisten PISA-tulosten takia, Pulkkinen muistuttaa.

Pulkkinen suree, että perinteet ovat rapautuneet ja niin ovat osaamistuloksetkin, OECD-maiden kärjestä keskitason alapuolelle.

Pulkkisen mukaan oppiaineiden tuntijaon ohella muutosta on aiheuttanut luokanopettajien ja varhaiskasvattajien koulutus. Opiskelijoiden valinnassa ylioppilaskirjoitusten tulokset ovat ratkaisevia, eikä hakijan erityisosaamista esimerkiksi taiteessa enää oteta huomioon. Opettajankoulutus on taiteiden ja kädentaitojen osalta minimaalista. Opettajilla ei ole enää omia taitoja, joita välittää oppilaille.

– Opettajankoulutus olisi monipuolistettava taide- ja taitoaineiden osalta, Pulkkinen ehdottaa.

Vuonna 2029 on tarkoitus toteuttaa ylioppilaskirjoitukset siten, että yksi kirjoitettavista aineista voi olla musiikki, kuvaamataito tai liikunta. Nämä ovat valtakunnallisia. Sen lisäksi on mahdollista suorittaa lukiodiplomeja eri taide- ja taitoaloilla koulukohtaisesti.

Pulkkisen mielestä olisi turvattava se, että nämä suoritteet yhdessä taiteen perusopintojen kanssa otetaan huomioon opiskelijavalinnoissa eri aloilla, kuten opetus-, sosiaali-, terveysala, ei vain taide- ja taitoaineiden alalla.

– Nuoren käyttäessä aikaansa taiteiden ja taitojen opiskeluun, hän myös kehittää luovuutta ja hankkii henkistä pääomaa, jota hän voi käyttää hyväksi monissa muissakin tehtävissä. Sitä tarvitaan nyt, kun muutoksen vauhti näyttää kovin nopealta, ja kun se heijastuu myös työtehtävien ja ammattien muutoksissa, Pulkkinen sanoo.