Suomalainen ruoantuotanto tarvitsee kotimaisuuden lisäksi uusia toimintatapoja

1.9.2025

MITEN pärjäämme, jos kansainväliset jännitteet ja talouden epävakaus syvenevät kriisiksi tai ilmastonmuutos kiihtyy? Mitä jos Ukraina liittyy EU:hun ja sen valtava tuotanto laskee tuottajahintoja ja muuttaa maatalouden tukipolitiikkaa?

Ratkaisuksi esitetään kotimaisen ruoantuotannon tukemista kaupassa ja poliittisilla päätöksillä: varmistetaan, että ruokaa tuotetaan “Suomi-saarella” jatkossakin. Ratkaisumalli on poliittisesti ymmärrettävä, mutta vain puoliksi oikein. Kotimaisuutta korostava keskustelu piilottaa olennaisia näkökulmia.

Kotimainen ruoka on toki tärkeää. Mutta lisääkö kotimaisen tuotannon tukeminen automaattisesti ruokajärjestelmän “resilienssiä”, eli kykyä selvitä ja sopeutua yllättävissäkin kriiseissä. Mielestämme asia ei ole näin yksinkertainen.

Apilanurmella uudistetaan peltomaata luonnollisesti sekä luomussa että uudistavassa viljelyssä. Kuva: Philipp Mayer

Miksi nykyinen ruokajärjestelmä on hauras?

RUOKAJÄRJESTELMÄMME on useita kiperiä pulmia. Malli on pitkälle teollistunut, erikoistunut ja keskittynyt. Tehokkuuden kääntöpuolena on fossiiliriippuvuus ja haavoittuvuudet. Tuotanto nojaa sekä suoraan että epäsuorasti fossiilisiin tuotantopanoksiin ja kansainväliseen kauppaan (lannoitteet, torjunta-aineet, energia, kalusto, osa rehuista ja muista syötteistä). Kotimaisuus on aina suhteellista.

Toiseksi, järjestelmä on tuottajille epäsuotuisa. Vain kyvykkäin ja parhaiten pääomitettu vähemmistö pystyy toimimaan kannattavasti ja hekin kantavat suuria riskejä. Muut tuottajat kannattelevat huoltovarmuutta tahdonvoimalla ja talkoilla.

Lisäksi, viljelymenetelmämme kaipaavat muutosta: yksipuoliset, voimaperäiset viljelytavat ja panosten runsas käyttö ovat laskeneet maaperän pitkän aikavälin kasvukykyä ja luonnon monimuotoisuutta. Samalla syntyy merkittäviä vesistö- ja ilmastopäästöjä.

Ja viimeisenä: kansana syömme liikaa sokeria, suolaa sekä ravinneköyhiä ja pitkälle prosessoituja elintarvikkeita – herkkuja, pikaruokaa, teollisia jauheita ja muuta kyseenalaista. Kansantalouden kannalta “mukaruoan” jalostaminen voi olla järkevää. Valmistetaan sitä mitä kuluttajat haluavat. Mutta kuka hyötyy tällaisesta talouskasvusta?

Jankkuri korvaa aurat: sillä voidaan korjata tiivistymiä minimaalisella maaperän häirinnällä. Kuva: Reijo Käki

Ratkaisu löytyy maaperästä ja luonnosta: uudistava viljely ja luomu

RUOANTUOTANNON resilienssiin ei riitä, että ruokaa tuotetaan omassa maassa. Tuotantotapojen ja kulutustottumusten täytyy muuttua ekologisesti kestävämmiksi. Ns. uudistavan viljelyn menetelmiä otetaan käyttöön parhaillaan, pienin askelin: parannetaan maan kasvukuntoa, monimuotoisuutta ja opitaan ekologista lukutaitoa.

Uudistavan viljelyn metodeilla maan tuottokyky on kestävämmällä pohjalla ja riippuvuus ostopanoksista laskee. Pitkässä juoksussa siirtymä on viljelijäperheen etu ja lisää mahdollisuuksia viljelijän oman työn hallintaan, riskien hajauttamiseen ja parempaan tulokseen. Muutos ei ole silti helppo toteuttaa. Oppimista ja kokeilemista on vuosiksi eteenpäin. Satotasot saattavat matkan varrella notkahtaa.

Kauppa ja elintarviketeollisuus eivät ole muutokseen vielä kunnolla havahtuneet, eikä tavallinen kansalainen taida edes tietää mitä uudistava viljely tarkoittaa. Luomu ja Suomessa vähemmän harjoitettu biodynaaminen viljely ovat uudistavaa viljelyä. Tavanomainen viljely, jossa maksimoidaan sato ulkoisten panosten avulla ei ole.

Kananmunien ja broilerin tuotanto pienimuotoisesti ja ekologisesti on hyvä tapa lisätä huoltovarmuutta. Kuva: Reijo Käki

Pelkkä kotimaisuus ei takaa turvaa

TUONTIRUOKA voi tukea huoltovarmuutta, hajauttaa riskejä, sekä lisätä kansalaisten valinnanvapautta ja pienituloisten ostovoimaa. Innokas kotimaisuuspuhe voi siis olla poliittinen ansa. Se tuottaa lyhytkestoista hyötyä kaupalle ja keskivertotuottajalle, mutta heikentää huoltovarmuutta jarruttamalla uudistumista. Kotimaisuus onkin paikoin syrjäyttänyt luomun ja lähiruoan suomalaisten mielessä. Tuottajien ei kannata muuttaa toimintamallejaan, jos kysyntä ei muutu.

Uudistavaan viljelyyn ja luomuun siirtyminen on huoltovarmuuden varsinainen ydin. Mitä suurempi osa tuotantopanoksista on paikallisia, sitä kestävämpää. Mitä paremmin maatilan ekologista hyvinvointia hoidetaan, sitä varmemmin kotimaista ruokaa on saatavilla. Mitä monimuotoisemmin yksittäisellä tilalla tai alueella tuotetaan, sitä hallitumpia riskit.

Paikallinen yhteistyö on paras vakuutus kriisien varalle

Suomalaisilla on sanaton sopimus ruoantuotannon keskittämisestä ja laajoista hyvinvointipalveluista, jotta muuttoliike maalta kaupunkiin voi jatkua eikä kenenkään tarvitse tuottaa ruokaa itse pärjätäkseen. Tämän talouden ja kulutuksen kasvua tukevan sopimuksen jatkuvuus on nyt koetuksella. Kulutusta pitäisi kohtuullistaa ja lupauksia palveluista on jo tehty liikaa.

Esitämmekin, että kestävä kotimainen ruoantuotanto tarvitsee uudistavan viljelyn ja luomun ohella suoramyynnin ja omavaraistuotannon tietoista kasvattamista.

Suomessa alle kaksi prosenttia väestöstä toimii alkutuotannossa ja kriisitilanteissa ihmiset huolestuvat. Tyypillistä on hamstraaminen ja omien perunoiden istuttaminen. Paikalliset ruokaketjut ja esim. kuluttajien ja tuottajien kumppanuusmallit auttavat kriisiaikoina osallistumaan ruoantuotantoon eri tavoin. Suomessa on kyllä työskennelty ns. lyhyiden ruokaketjujen ja lähiruoan edistämiseksi. Silti suoramyynti tiloilta, toreilta ja REKO-renkaista on vähäistä. Keskittynyt tuotanto ja marketit tarjoavat enemmän valikoimaa ja paremmat hinnat.

Paikallinen yhteistyö tuottajien ja kuluttajien välillä rakentaa rinnakkaista varautumisjärjestelmää, samoin pienimuotoinenkin kotitarvetuotanto ja keräily. Mitä vähemmän välikäsiä, sääntelyä ja prosesseja asiakkaiden ja tuottajien välillä, sitä paremmin kauppa käy poikkeusoloissa.

Monimuotoisesti tuottavan ja paikallisesti myyvän maatilan haasteena normaalioloissa on usein käsityövaltaisuus, joka nostaa tuotteiden hintoja. Tuotteen laatu voi toisaalta olla korkeampi ja sitoutumalla esim. satojäsenyyteen tai kokonaisen ruhon tilaamiseen hinta laskee.

Ennen kaikkea, paikallista ja ihmistyöhön nojaavaa tuotantoa on mahdollista kasvattaa nopeasti erilaisissa poikkeusoloissa. Työtä pitää tehdä ennakoivasti, eli nyt. Tarvitaan uusia avauksia ja rohkeutta.

ANTTI LUOMALA, Maa-akatemia osuuskunta

MIKKO NIIPALA, Kohti kestävää ruokajärjestelmää -verkosto