KOLME TÄHTEÄ: Komediateatterin Eripariterapiaa-näytelmä ammentaa teeskentelemättömyydestä

Nyky-yhteiskunnassa suomalaiset suosivat yksin elämistä. Onhan Tampereellakin talouksista jo yli puolet yhden ihmisen huusholleja. Tämä on ajankuva ja elämisen malli.

Hyvillä puheilla, avosuhteessa ja avioliitossa elävät kohtaavat ihmisluonnon todelliset piirteet. Kun elämä ei olekaan yhtä ruusuilla tanssimista, kumppanuus tai suhde on kovalla koetuksella. Pattitilanteissa moni pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa lähtien uusiin seikkailuihin. Sitten on heitä, jotka ovat toimintakyvyttömiä ja odottavat ajan tervehdyttävän haavat. Osa pitää kynsin ja hampain kiinni puolisosta, vaikka yhteiselo on yhtä helvettiä. On niitäkin, jotka tekevät kaikkensa jatkuvuuden turvaamiseksi hinnalla millä hyvänsä ja heittäytyvät terapeuttien autettaviksi.

Kokko ja Eloranta nostavat kiintoisasti esille ilmiön, jossa terapeuteilta karkaavat mopot käsistään, kun he alkavat riijustella asiakkaidensa kanssa. Eripariterapiaa-esitys nostaakin päivänvaloon inhimillisen puolen. Mutta samalla ammattieettisesti ongelmallisen asian.

Esitys palautti muistiini ystäväni kohtaaman tosiasian 2010-luvulla. Hänen vaimonsa oli pakannut matkalaukkunsa ja matkannut uuden, suuren rakkauden perässä Saksaan. Isä sai molempien vanhempien roolin kahden alaikäisen yksinhuoltajana. Arjen taakkojen uuvuttama mies ohjautui tamperelaiselle parisuhdeterapeutille, jolta muutaman istunnon jälkeen saapui eräänä perjantai-iltana kutsu punaviinilasilliselle ja viettelemyksiin. Tämä on siis täysin mahdollista ja totta, vaikka Suomessa eletään ajatuksessa, että potilaat ovat koskemattomuudelta suojassa.

Johanna Kokon esittämä Heli ja Teijo Elorannan Kaarlo ovat eläneet klassisessa avioliitossa liki kolme vuosikymmentä. Heillä on hyvät koulutukset ja ammatit parisuhdeterapeutteina. On hyvässä järjestyksessä oleva koti. On yhteinen makuuhuone, mutta siellä eivät lakanat pöllyä.

Jokapäiväistyminen on johtanut siihen, etteivät Heli ja Kaarlo hempeile toisilleen. Kauniit sanat ja hellyttävät lepertelyt ovat kaukaisia muistoja ihastumisen vuosilta. Helistä on tullut harmaa hiirulainen, joka ei vedä Kaarloa puoleensa. Kaarlo puolestaan kohdistaa rakkautensa kirjoihin. Molempien kalenterit ovat niin täysiä, ettei niissä ole aikaa lemmenleikeille tai edes aviovelvollisuuksien toimeenpanoille.

Johanna Kokko ja Teijo Eloranta nähdään siis uusissa rooleissa. Lennokkaasti näyttelijät vaihtavatkin osasta toiseen.

Nämä kohtaukset kuvittavat piiruntarkasti syitä ja seurauksia. Syitä siihen, miksi ihmispolo purjehdittuaan avioliiton kultaiseen satamaan on valmis hyvästelemään romantiikan ja seksin puhumattakaan jokapäiväisen elämän pienistä huomionosoituksista. Seuraukset ovat karut. Puolisot erkanevat toisistaan ja ajelehtivat omille vesilleen. Kuumat teerenpelit ovat pelkkiä muistikuvia. Arjesta puuttuvat kohokohdat. Kaurapuuro on makeampaa kuin seuralaisen läsnäolo.

Kokon esittämä asiakas elää julkisuutta varten, saavuttaakseen jotakin käsittämättömän suurta. Blondi kuitenkin janoaa lämmön, turvan ja rakkauden tarjoajaa käsipuoleensa.

Eloranta puolestaan marssittaa estradille pakkomielisen pitkätukan, joka ihastuu milloin silmiin, milloin huuliin, milloin pulleisiin purjeisiin.

Johanna Kokon ja Teijo Elorannan käsikirjoitus on kuin suoraan elämästä, koetusta, kohdatusta, kuullusta ja nähdystä.

Eriterapia-teoksen merkitys kumpuaa sen rehellisyydestä. Vuorosanat ovat kuin kenen tahansa omasta suusta, omasta kokemuspiiristä.

Repliikit ovat varmasti tutut monelle katsojalle. Ei ole kaunisteltu eikä hienosteltu, kun näytelmän dialogi on juostu kasaan. Tarina on elämän karua virtaa.

Se, miten Johanna Kokko ja Teijo Eloranta laulavat, ei ole tämän esityksen korvaa hivelevintä antia. Rosoisuus ja hallittu epävireys kuvaavat kipua, jota parisuhdeongelmat meissä ihmislapsissa synnyttävät.

Parisuhde voi kehittyä kuin vanha viini – vuosikerrat sen tekevät.

Tai ihminen löytää itsensä pohtimasta, mihin onni menee. Hyvä kysymys mutta ilman vastausta riippakivi.