Agatha Christietä brittiläisen kuivasti

Tunnelma on kuin 1930-luvun englantilaisessa teatterissa. Lavastus on täydellisen pikkutarkka. Roolihenkilöiden kampaukset, meikit ja asusteet ovat viimeisen päälle harkitut. Näyttelijät näyttelevät sujuvasti yli. Esitystä verhoaa aristokraattinen teennäisyys. Tämä kaikki on totta Hämeenlinnan Teatterin Kahvi mustana -esityksessä, joka sai ensi-iltansa viime perjantaina. Katsojat jännittivät oikeasti, kuka murhasi hulluruohoannoksella sir Claud Amoryn.

Suomalaiset rakastavat tunnetusti taitavasti kirjoitettuja dekkareita. Olemme dekkarikansa.
Agatha Christie (1890-1976) on maailman kuuluisin dekkarirouva, jonka ansioluettelossa lukee komeasti ”loi englantilaisen salapoliisiromaaniperinteen”. Tuottelias kirjaili kirjoitti peräti 70 romaania sekä pinkan radio- ja teatterikäsikirjoituksia.
Hämeenlinnan Teatteri oivalsi reseptin, jolla tehdään kassamagneetti. Aineksina ovat Agatha Christie,  ikivihreä dekkari Black Coffee ja suuren yleisön rakastama etsivä Hercule Poirot. Kahvi mustana on näytelmä, jossa käyttäydytään hienosti. Esityksessä ei puhuta rumia eikä käyttäydytä huonosti.

Miten näyttelijät ottavat roolinsa?

Hercule Poirotin saappaisiin astuminen ei ole helppoa. Roolin miehityksessä onkin haaste, joka Kahvi mustana kaltaisen esityksen ohjelmistoonsa ottavan teatterin on pystyttävä onnistuneesti ratkaisemaan. Koko homma on pielessä, jos etsivän roolissa on joku keskinkertaisuus saati täysi nolla.
Suuri yleisö muistaa englantilaisista televisioelokuvista tutun David Suchetin, joka monelle on se ainoa ja oikea Poirot.
Ajattelemme kuvitteellisen belgialaisetsivän lyhyenlännäksi, vain 163-senttiseksi pätkäksi. Päättelyn mestarin pää on kananmunan muotoinen. Suuresta innostumisesta kertovat Poirotin silmät säteilevät vihreinä kuin aventuriinikvartsit. Herrasmiehen millilleen vahatut viikset kuvaavat kantajansa pikkutarkkuutta ja täsmällisyyttä. Kävelykeppi kultaisine koristeineen viimeistelee Poirotin arvoituksellisen olemuksen.
Hämeenlinnan Teatterissa Hercule Poirotin viitan pukee ylleen Hannu Huuska. Hän kävellä sipsuttelee malliksi kuin televisiosta tuttu Poirot. Huuskan ulkoinen olemus täyttää Poirotin habituksen, vaikka mies on pidempi ja tukevampi kuin esikuvansa. Huuskan Poirot-toteutuksessa on jotakin sellaista omintakeista, että rooli sopii hänelle hyvin. Ei paha.
Poirotin apulaisesta kapteeni Arthur Hastingille on luotu yksinkertaisen miehen olemus. Ilkka Heiskanen on tässä pestissä erittäin luonteva. Ammattilaisen työtä kiireestä kantapäähän.
Jarkko Tiainen on kolmoisroolissa. Hän on niin sir Claud Amoryna, tohtori Grahamina kuin ylikomissaario Jappina. Kaikki roolit hoituvat.
Maksim Pavlenko ansaitsee erikoismaininnan persoonallisesta olevaisuudestaan. Hän tekee Tredwellin eli sir Claud Amoryn hovimestarin roolin. Tässä roolissa astuu brittiläisyys upeasti esiin.
Dekkarin kaikki naistehtävät ovat fiineissä hoteissa. Pikkusievää, lyhyesti kuvailtuna.
Olka Horilan ohjauksesta tulee jotenkin mieleen nuorisoseuran näytelmäkerho. Roolihahmot piipahtelevat estradilla poistuen kaikessa rauhassa takavasemmalle. Juha Mäkipään ja Allu Vienolan lavastus osuu nappiin. Agatha Christien henki suorastaan hohkaa näyttämön puitteissa. Tiina Joutsen taitaa puvut. Asusteet tarjoavat silmänruokaa, ja ne johdattavat katsojan 1930-luvun fiiliksiin.
Kaiken kaikkiaan tästä näytelmästä voi sanoa, että se on pikkusievä. Ei huippuhyvä mutta ei erikoisen huonokaan. Olennaista on, että jännitys säilyy koko esityksen ajan. Murha ratkeaa poirotimaiseen tyyliin.